Vihdoin

Katkaisin ahmimis-oksentamiskierteen vihdoin. Nukkumalla. Kumma, en osaa nukkua kuin normaalit ihmiset. Joko nukun koko ajan tai en tarpeeksi.
On ihanaa paeta maailmaan, jossa kaikki on hyvin. Jossa olen vielä lapsi ja äitini ja isäni rakastavat minua enemmän kuin mitään. Kun minulla on hyvä olla.

Nämä viillot ovat kauniita. Ne ovat minun, vain minun, eikä kukaan voi viedä niitä minulta. Ne ovat minun ikioma salaisuuteni, kun mikään muu ei enää pysy kasassa.

Kaveri on huolissaan, se kysyy olenko kunnossa. Se tuntuu samaan aikaan sekä hyvältä, että ahdistavalta. Sanon, että kaikki on hyvin, mutta se näkee mun lävitseni. Se sanoo, että sillä on ikävä mua. Mä valehtelen, että mullakin on ikävä sitä. Oikeasti olin ihan unohtanut sen, en ole suonut sille ajatustakaan. Kaikki pyörii mun ympärilläni. Mä en ajattele kuin itseäni.