Lyöty, sen jälkeen nostettu

Jonkun koira haukkui, kun kävelin sen pihan ohi. Luulin, että se on joku mun elämäni käännekohta, herkistyin ja kuvittelin, että kaikki muuttuu yhtäkkiä suuresti.
No se oli ihan normaali hetki. Kävelin kotiin. Tulin koulusta.
Mielialat taas harhailee missä sattuu. Koulun jälkeen olen masentunut. Illalla olen ihan iloinen. Kai. Vaikka ei mulla olekaan mitään, mitä odottaa. Mä vaan olen, lillun tässä turhuudessa ja unelmoin jostain muusta. Joskus luon päässäni tarinoita, joissa isäni kuolee. Joissain versioissa saan syövän, joissain joudun ammutuksi ja selviydyn kuin ihmeen kaupalla. Pääasia on, että saan levätä. Saan olla surullinen, täysin maassa. Löyty, sen jälkeen nostettu ja sitten taas lyöty uudestaan, vielä kovempaa.
Katson tulevaisuuteeni. Muutaman viikon päässä näkyy samaa pimeyttä kuin nyt. Muutaman kuukauden päässä näkyy suhtkoht samaa, ehkä silloin syön aamulla leipää puuron sijaan. Muutaman vuoden päässä näkyy väsymystä, turhautuneisuutta, samaa kuin nytkin. Miksi mä jaksan?

Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin. Koneeni ei ole mitään uusinta mallia, ja nyt se on päättänyt ryhtyä kommentointilakkoon. Luen kaikki kommentit kuitenkin ja teistä on aina kiva kuulla.

Naks ja se on poissa

Lupaukseni vuodelle 2012: en enää ahmi, enkä enää koskaan joudu potea huonoa omatuntoa syömisestä.
Todellisuus: ahmin joka päivä, ja voiko siitä oikeasti olla olematta vihainen itselleen?

Liikun kuin hullu, jotta en paisu tästä enää isommaksi. Elämä vaan jotenkin on niin kiireistä ja henkisesti rankkaa, että aina kun löydän pienen rauhallisen hetken itselleni, päädyn karkkipussin ääreen ja etsin joka ikisen pienen suklaakonvehdin varjon keittiönkaapeista.

Miksi en saa omaa syömistäni hallintaan? Mikä siinä on? Itsekuri toimii täydellisesti, sitten naks, se on kokonaan poissa. Tämä ei myöskään johdu liian vähäisestä syömisestä normaalisti, koska minä kyllä syön. Aika paljonkin.

Miten kierre katkaistaan... Haluan vain syödä normaalisti.