Syypää

Tämäkin päivä on kulunut itkien. Ja oksennellen. Nyt vasta myönnän sen kunnolla itselleni. Mulla on bulimia. Mä en ole ikinä sanonut sitä ääneen. Kirjoitettuna se ei ole niin paha. Mulla on bulimia. Sairastan bulimiaa. Täytän bulimian kriteerit. Vaikka olinkin monia kuukausia oksentamatta, sairastin silti bulimiaa. Ahmin silloinkin, vaikken niin suuria määriä, ja kompensoin sitä liikunnalla. Bulimia. Bulimia. Bulimia.
Oksentaminen on se mun salaisuuksista, jonka olen pitänyt äärimmäisen hyvin piilossa. En vain voi sanoa sitä kenellekään. Ehkä ne ymmärtäisi, jos kertoisin. Mutta en voi. Voin sanoa, ettei kaikki (mikään) ole hyvin, mutta en voi kertoa syytä.

En ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi, mitä teen väärin. Totta kai, kun niin usein olen epäonnistunut. Aina epäonnistunut. En vain ehkä osaa korjata asiaa. Vai osaanko? Heräänkö huomenna taas tavalliseen tapaan aamuun, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta? Vai voisinko vihdoin herätä tuntien jotain uutta ja saada toivoa paremmasta?

Kävin äsken pienellä kävelylenkillä. Istahdin puistonpenkille ja poltin tupakan. Mietin, että miksi olen niin näkymätön. Mutta enhän minäkään näe kuin itseni. Omat murheeni ja tarpeeni. Ehkä joku ystäväni tekee hidasta henkistä kuolemaa samalla kuin minä puristelen reisiläskejäni peilin edessä.

Monella eri tavalla yritän asian nähdä. Lopputulos on aina sama. Minä olen syypää kaikkeen.

Vaikka en vielä olekaan

Ei saa syödä... Ei saa syödä.
Mun äiti on huolissaan. Siitä, kun mä syön niin paljon herkkuja.

Oksensin taas. Huoh.

Vaikka en vielä innoissani ole, tulen vielä olemaan. Kaikki järjestyy, tiedän sen. Kaikki tulee olemaan hyvin ja minä tulen olemaan onnellinen. Alan nähdä itseni hymyilemässä ihan vain onnellisuuttani.

Mikään ei onnistu. Tuntuu, kuin aika vain lipsuisi ohitseni, enkä ehdi tehdä mitään.
Tällä hetkellä kaikki on huonosti, mutta ehkä pahan jälkeen hyvä tuntuu vieläkin paremmalta?

4 viikkoa

 Taas tein sen saman virheen. Ahmin. Niin kuin joka hemmetin ikinen päivä! Koulun jälkeen mulla on aina hetki aikaa olla ja rauhoittua ennen pakollisia velvollisuuksia ja askareita (joita en kuitenkaan saa aikaseksi tehtyä...), ja niin kauan kuin syön, rauhan hetki jatkuu. Niinpä syöminen menee aina täysin liiallisuuksiin.

Mä oksensin äsken.

Pitää ilmeisesti ryhtyä jollekin tiukalle dieetille, jotta mulla on tarkat säädökset ruoka-aikojen ja -määrien suhteen. Ja lopulta siitä syntyy uusi rutiini ja pääsen eroon tästä uhkaavan huonosta vanhasta. Kehittelempä siis näin alkuun itselleni vaikka 4 viikon dieetin. Samalla keskityn myös ulkonäön muihin osa-alueisiin, laihuus ei riitä minulle. 52-kiloisena pukeuduin nuhruisiin college-housuihin ja yli-isoihin, kahvin tahrimiin huppareihin. Tällä kertaa aion hoitaa ihoani, hampaitani, hiuksiani ja kynsiäni, sekä käydä shoppailemassa ja panostaa joka päivä pukeutumiseen.

Suunnittelen tämän dieetin tänä iltana huolella ja tulen sitten postaamaan sen kaikki tiedot tänne bloginkin puolelle. Alan samalla pitää ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa aina mukana, ei ainoastaan netissä.

 

 

Jatkumo

Toissapäivänä söin, jonka jälkeen oksensin, jonka jälkeen söin, jonka jälkeen oksensin. :(
Eilen koulussa oli tukala olla, koska tunsin olevani maailman oksettavin ja rumin ihminen. Kavereiden seura kuitenkin helpotti oloani, ja päätin luopua suunnitelmissani olleesta syömälakosta.

Miksi kuvittelen, että elämäni alkaa sitten kun olen laiha? Miksi en uskalla ajatella, että voisin laittaa sen kivan paidan päälle jo tänään, enkä vasta 5 kiloa laihempana?
Näistä mietteistä huolimatta tavoite on laihtua 4 kiloa kahdessa viikossa.

Huono suunta

Oksensin. Ensimmäistä kertaa melkein 5 kuukauteen. Päivä alkoi vielä ihan hyvin, myöhemmin tilanne oli vielä siedettävä, mutta sitten luovutin. En ahminut niin paljoa kuin pystyisin. Oikeastaan ei mulle edes tullut huono olo enkä tuntenut oloani tukalan täydeksi. Lopulta kuitenkin pakenin tilannetta suihkuun, jossa puklasin kaiken ulos viimeisen 3 tunnin ajalta. Helposti tuli. Se oli nopeasti ohi. Tuli vähän turvallinen, nostalginen fiilis, niinhän tein aina ennen. Silloin, kun pelkäsin lihomista niin paljon, etten pystynyt pitää ruokaa sisälläni.

Miksi minä sitten annoin laatan taas lentää? Perustelin sen itselleni sillä, että sehän olisi vähän sama asia, kuin että olisin ryyppäämässä ja laattaisin. Sellaistahan tapahtuu joskus melkein kaikille.
Ajattelin myös sitä poikaa.

Pelkään, että kasvoilleni jää tästä oksennusturvotus ja näytän huomenna lihavalta koulussa. No, turvotus olisi tullut ilmankin oksentamista. Söin nimittäin niin paljon hiilareita.

Suhteellisen parantumismyönteinen blogini on taas menossa vähän sairaampaan suuntaan, pahoittelen... Kirjoitan kuitenkin elämästäni, juuri niin kuin se on.

No huhhuh!

Perjantaina repsahdin taas ahmimaan. Siis niitä järkyttäviä määriä, joita ahmin bulimia-aikoinani. Tällä kertaa erona vain oli, etten oksentanut niitä pois. Enhän ole oksentanut moniin kuukausiin. Tällä kertaa en kompensoinut ylensyömistä edes liikunnalla. Makasin sängyssä. Koko viikonlopun. Ja söin. Paljon.

Kerron teille, kuinka paljon. Niin paljon, että kun vaaka näytti perjantaiaamuna 56.9kg, tänään se näytti 62.0kg siis huimat 5 kiloa enemmän! Ja yli 60 kiloa?! Miten joku voi syödä 5 kiloa parissa päivässä?! Tiedän, että äkkiä nuo nesteet tosta katoavat, mutta silti, 62 kiloa?!
Asialle on tehtävä jotain, koska tää mun ahmiminen ei enää pysy hallinnassa, ei ollenkaan. Ja mä tajusin taas haluavani olla täydellisen kaunis! Parasta motivaatiota on ajatella jotain vihaamaansa ämmää ja ensi kesää.
Lupaan muuten, että alan nyt kirjoittaa joka päivä. Tulen aina iloittamaan painoni, päivän kalorit ja liikunnat ainakin.

Viikosta toiseen

Keskiverto.

Toistan samoja juttuja tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen. Ihme, jos en pian jo kyllästytä kaikkia.

En jaksa soittaa, en jaksa käydä tervehtimässä tuttuja tai sukulaisia. Toistelen samoja kaavoja päivästä toiseen. Elän kumminkin. En ole surullinen. Vaikka joskus toivoinsinkin, että olisin. Haluan tuntea jotain. Luulen.

En enää usko säälittävää ääntä päässäni, joka yrittää vakuuttaa minun olevan laiha. En ole, niin en ole. Asialle pitää vain jaksaa tehdä jotain. En voi sortua suklaaseen päivittäin (ja kompensoida sitä hikiliikunnalla), jos oikeasti haluan laihtua. Hassu juttu, että liikun ja syön paljon - en edes tykkää kovin urheilullisesta kropasta. Haluaisin olla rimpula.

En enää laske kaloreita. En pääse siihen rutiiniin, jossa maha kurnii kaksi kolmasosaa päivästä ja yksikin suklaapala on liikaa. En kyllä välttämättä edes haluaisi. Siis, en todellakaan haluaisi.

Hei, en muuten ole oksentanut aikoihin. Pitkiin aikoihin. Pitäisi kai olla ylpeä, tai jotain.

Ikuinen nolla

Minusta ei ole nyt kuulunut muutamaan päivään, pahoittelen. Olen ahminut. Olen ahminut ja oksentanut, ahminut oksentamatta ja itkenyt huoneeni seinää vasten, kun muut ovat nauraneet olohuoneessa. Olen menettänyt kontrollin, koko elämäni on tuntunut vain lipuvan ja vaikka kuinka olen yrittänyt hypätä ja napata siitä kiinni, olen epäonnistunut taas epäonnistumisten jälkeen. Toistan samat virheet kerta toisensa jälkeen, ja ahdistus on kieltänyt minua edes avaamasta läppäriä ja purkamasta tunteitani.

Eilen istuin kovalla penkillä ja en ollut vielä syönyt, koko päivä oli menossa hyvin. Sain päähäni ajatuksen: "Mitä jos lopettaisin laihdutuksen?" Luulin kokeneeni jonkin asteen herätyksen ja yhtäkkiä voivani syödä kuten kaikki muutkin. Niin sitten söin. Mutta en kuten muut. Söin enemmän, söin paljon, ahmin. Söin ahdistukseen, ja ahdistuin vain enemmän. Muut ihmiset katsovat minua halveksivasti. Muut pitävät minua oksettavana, kun syön. Niin kuin minäkin.

Jaksan aina olla dieetillä sen viikon, sitten en uskalla mennä pidemmälle. Miksi pelkään? Pelkään meneväni liian pitkälle, joten päädyn ahmimaan ja sama kierre vain jatkuu - laihdun 2 kiloa, lihon 2 kiloa. Nytkin olen 55 kilon ällöttävä läskikasa, enkä jaksa tätä enää. En osaa edes kertoa, kuinka paljon vihaan itseäni.

Oksennus

Niin no, koko viikko on mennyt ihan päin persettä. Ja nyt vielä oksensin. Olen lihonut. Pitää keskittyä itseni vihaamiseen nyt tarpeeksi, jotta saisin muutoksen aikaiseksi. Enää en aio edes kahvia juoda. Siinä on kaloreita.

Kuvien tytöt

Tänään on hyvä olla. Tunnen pystyväni kontrolloimaan itseäni. Olin jo päiviä suunnitellut ahmimista, mutta ei, en aio tehdä sitä. En halua. Ei edes tee mieli. Tai vaikka sortuisinkin ahmimaan, en halua oksentaa. En halua enää ikinä oksentaa. Päätin siis, että jos käyn lenkillä, saan syödä pikkuisen suklaata, kunhan päivän kalorit pysyvät alle 1000. Ei enää ylilyöntejä. Kun olen laihtunut tarpeeksi, nostan kalorit pikkuhiljaa normaalille ihmiselle sopivaksi ja urheilen paljon.

Joku mielenhäiriö on iskenyt, en ehkä olekaan niin lihava. Mulla on ihan hoikka olo nyt. Ennen syömishäröilyä halusin painaa juuri tämän verran, vaikka olinkin muutamaa senttiä lyhempi. Elämä tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan, ja uskallan toivoa sen suunnan olevan parempi. Tai siis eihän tässä itsensä kituutus -dieetissä mitään tervettä tai hyvää ole, mutta uskon pystyväni lopettaa laihdutuksen tarpeeksi aikaisin. Uskon itseeni, uskon itsekuriini ja haluuni elää normaalia, onnellista elämää.

Minä olen kuin tytöt näissä kuvissani. Minä voisin ottaa itsestäni kuvan, laittaa sen näiden muiden kuvien joukkoon, eikä kukaan huomaisi. Ainakin uskon niin. Toivon niin.

2 mandariinia 90kcal
3 kuppia kahvia 90kcal
lämmin ruoka: kasvissosekeittoa 300kcal (?)
yhteensä 480kcal

Ps. Vaaka näytti 52.5kg, BMI 18.4, lievä alipaino.

Hidas

Elämä on jatkunu aikamoisen samoissa, huonoissa tunnelmissa. Kavereita ei enää taida olla, mutta ei se haittaa. On helpompi olla vain välittämättä.

Laihdutus. Ei mennyt nyt ihan nappiin. Sorruin chew&spittailemaan (ei enää koskaan!), oksentamaan ja lopulta vain ahmimaan ja kestämään turvotuksen. 3 päivää ahtasin itseeni niin paljon ruokaa kuin vain pystyin. Se ei uskoakseni kuitenkaan johtunut dieetistäni tai edes mielihaluista. Se johtui siitä, että rutiiniin tuli muutos ja minua jännitti. Ahmin kun jännittää. Painan varmaan 55 kiloa nyt, ja se on 5 kiloa liikaa. Voi tätä itseinhon määrää...

Jatkan siis vähintään 1h lenkki päivässä + ruokaa 500-600 kalorin edestä -dieetillä ja odottelen tuloksia.

Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin. Bloggeri ei taida oikein tykätä musta, kun se ei suostu julkaisemaan vastauksiani.

Tuomio

Neiti Känkkä Ränkkä ihmettelee, miksi edes pyörii nykyisen kaveriporukkansa kanssa. Hän ei ymmärrä, mitä hyvää niissä luusereissa on. He eivät ole fiksuja, eivät luotettavia, eivätkä edes kovin hauskaa seuraa. He ovat vittumaisia ja typeriä.

Hän ei enää jaksa. Hän aikoo ryhtyä Warrior-dieetille, jolla syödään vain kerran päivässä. Hän epäonnistui tässäkin päivässä, mutta aikoo nyt pudottaa viisi kiloa nopeasti.

Tuomitkaa minut.

Roikkuja

Ahmin ja oksensin. Luulin jo, että meni hyvin ja olisin voinut ollu koko syyskuun repsahtamatta. Mutta ei. Ei mun edes tehnyt mieli herkkuja. Tuli vain semmoinen olo, että olen arvoton. Ajattelin, etten ole enää syömishäiriöinen, kun syön niin normaalisti. En minä halua olla syömishäiriöinen. Mutta en vain osaa päästää irti.
En oikein tiedä, mitä ajatella tästä repsahtamisesta. Mulla on jotenkin tyhjä olo. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Oksensin nimittäin kaiken pois ja istuin puoli tuntia pöntöllä. Kunhan en tee tästä taas viikon putkea, niin tällä ei pitäisi olla mitään lihottavaa vaikutusta. Olen kuitenkin aika pettynyt itseeni. Enkö opi koskaan?

Uusi kaloriraja on 1000. Alan myös käydä joka päivä lenkillä.

Sitä pelottaa

Suljen silmäni
enkä näe mitään

Se taas palasi kaloreiden laskemiseen. Se haluaa taas laihtua lisää. Sitä taas ahdistaa, pelottaa. Se haluaa taas olla joku muu.

Se taas oksensi.

Loppuuko se koskaan?

Jälleen kerran löysin itseni pää pöntössä ja mä mietin, milloin tää kaikki loppuu...

En mä nyt siis angstaile tai mitään, kunhan kaivelen korvaa ja katselen teeveetä. Ei sen syvällisempää, mun elämäähän tämä vain on. Olisihan se kuitenkin ihan kiva, jos voisi nukkua. Maha on niin kipeä, etten tiedä missä asennossa olla. Mua nolottaa taas mennä ihmisten ilmoille, kun olen niin turvonnut.

Mahtavaa

Söin 5 riisipatukkaa aamulla, mutta ei se haittaa. Siitä se sitten lähti: söin vielä niin paljon suklaata, että vatsaa koski. Ahmimiseksi en sitä halua mieltää, joten sovitaan, että vain söin suuria määriä epäterveellistä ruokaa lyhyessä ajassa.

Siitä sitten suuntasin kaupungille. Yllätys yllätys - vatsassa alkoi myllertää. Juoksin nopeasti Mäkkärin vessaan ja päästin itseni pinteestä. Eipähän ainakaan ummetus vaivaa...

Tämän jälkeen tietty sinne bileisiin. Munhan piti olla juomatta. No, arvatkaapa kuka heti siihen kämppään sisään astuttuaan vaati saada siiderin. Sen jälkeen toinen, sitten kolmas. Sitten pari shottia, no myöhemmin vielä tietty kaljaa. Estojen hävittyä tietenkin huutelin: "Eikö kukaan oikeesti huomaa et oon laihtunu 5 kiloo?", itkin lihavuuttani ja syömishäiriötäni todella ylipainoiselle kaverilleni ja mussutin sipsi- ja karkkikulhot tyhjiksi. Pitsaa en tietenkään unohtanut. Aikani pompittuani ja pojalle noloja känniviestejä lähetettyäni kruunasin koko illan tunkemalla sormet kurkkuun ja nukkumalla vessan lattialla.

Mä en pysty tähän

Ahmiminen ja oksentaminen jatkuu... Olen jo pelottavan hyvä oksentamaan. En tajua itseäni, miksi syön, kun ei edes tee mieli?! Yritänkö turruttaa pahaa oloani syömällä? Mutta syömisestähän tulee vain vieläkin pahempi olo.

Olen lukittautunut kotiin, tulen hulluksi. Haluan puhua jollekkin, mutta en pysty. Olen hukassa, en tiedä, mitä voin enää tehdä. Kasvoni ovat turvonneet, kaulani on turvonnut, minä olen lihonut.

Haluan sanoa äidille: "Mulla on syömishäiriö, auta mua." Purskahdin itkuun kesken tuon kirjoittamisen. Taisin nyt vasta tajuta sen oikeasti. Nyt tajusin oikeasti, että mulla on syömishäiriö, ja mä tarvitsen apua. Mutta haluan laihtua ensin...
Mä haluaisin laittaa tänne kuvan itsestäni, kertoa kuka oikeasti olen, avautua kunnolla. Mä en voi kertoa teille oikeasti itsestäni tarpeeksi, koska pelkään tunnistamista. Mä haluan vain pois, mä haluan pois täältä...

Vihaan itseäni.

Velvollisuuksia

Feidasin psykologin. Aamulla oli järkyttävä masis, päivällä olin ihan iloinen. Ehkä koska olin yliväsynyt taas kun en nukkunut ollenkaan (kahdesta unilääkkeestä huolimatta).

Olin yhden kaverin kanssa. Me mentiin piiloon vajaan ja pakoiltiin velvollisuuksia. Sen sisko kokkasi ruokaa. Mulle tarjottiin, mutta kieltäydyin. Kaverin sisko ihmetteli, mutta kaveri sanoi: "Se on juonu jo niin paljon kahvii että ei se jaksa enää syödä ruokaa." Juuri sillä hetkellä rakastin tätä kaveriani. Se tietää mun syömisvammailusta (ei kyllä tiedä puoliakaan, mutta vähän kumminkin), ja pelasti mut siltä häpeältä ja ahdistukselta, jonka saan kun joku tuputtaa ruokaa tai kummastelee kun en syö.

Söin yhden mandariinin ja join 4 kuppia kahvia. Sitten kunnon ruoka perheen kanssa: lihaa, perunamuusia ja kasviksia aika reilu annos.

Mun tekisi mieli suklaapatukkaa. Vaikka viime postauksessa valitin läskejäni kun söin suklaata vaikken edes saanut siitä mitään tyydytystä. Minä se en vain opi.

Mutta ehkä yksi omena vielä ei tapa...?
Edit: Meinasin olla kirjoittamatta tämän tanne, mutta kai se on parasta uskaltaa, vaikka nolottaakin ihan hirveästi. Nassuun meni siis vielä jätskiä ja 3 suklaapatukkaa (jotka oksensin, en tosin ihan kaikkea varmaankaan). Olen säälittävä epäonnistuja.