Me kaikki emme

Mä mietin pitkään, että onko kaikki toivo menetetty. Eilen 1100 kaloria ja tänään 1600-1800. Meinasin syödä koska "kaikki on kumminkin menetetty". No eikä ole! Mä voin silti laihtua! Mä voin silti saavuttaa tavoitteeni ja olla parempi ihminen. En saa ahmia. Niin kuin en ole tehnytkään. Vaikka kaloreita on enemmän kuin liikaa, en ole ahminut ja joutunut häpeämään syömisiäni.

Olen lihava ja oksettava, tiedän sen. Yritän kuitenkin hyväksyä sen tosiasian, ettei laihaksi muututa yhdessä yössä. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja jonkin asteista omaa hyväksyntää. Olen lihava. Olen ihan oikeasti lihava. Tai no, en ehkä BMI-määritelmän mukaan (BMI yli 30), mutta peilin kautta katsottuna olen ällöttävä. Olen liian lihava.

Lihavan minusta tekee esimerkiksi se, etten kehtaa kertoa teille painoani. Se on niin paljon liikaa. Kerron teille, kun olen karistanut vähintään 5 kiloa. Tällä hetkellä on lähtenyt reilu 2 kiloa vajaa viikossa... Eli nesteitä. Koska lihaville kertyy nesteitä.

Oli pakko laittaa tämä koiran kuva loppuun! Eikö olenkin söpö? <3
Kiitän teitä kaikkia typerän ja turhan blogini seuraamisesta. Vaikka oma elämäni on mitä on, te ansaitsette parempaa kuin minä. Te ansaitsette onnellisuutta. Te olette hyviä, toivon teille kaikkea parasta.

Maailman napa

En herännyt kuvan herkulliseen vaahtokarkki-kaakaokupilliseen. Nukuin pommiin ja kiskaisin naamaani nopeasti pikapuuron ja riensin kouluun.
Koulussa olin hiljainen. Kuten aina laihdutuksen tai masennusputken ollessa päällä. Vaikka en mä tällä hetkellä erityisen surulliseksi itseäni tunne. En vain keksi mitään puhuttavaa kenenkään kanssa, koska en kiinnitä huomiota maailman menoon. Ajattelen hyvin itsekeskeisesti vain omaa kroppaani, omia rumia hiuksiani ja omaa tökeröä maskiani kasvoillani.

Kaloreita reilut 1000! Ne tulivat kuitenkin terveellisestä ja kevyestä ruuasta, kuten salaatista ja mustikoista. Söin reilut 2 kiloa ruokaa! Vähän äklö olo. Huomenna paremmin. Pakko.
Liikuntana 1h sali.

Huomasimpahan, että 100 lukijan raja on rikkoutunut! Ompa teitä kertynyt jo paljon, kiitoksia vain. <3

Katson taakse, vaikka edessäni voi olla mitä vain

Olen kaveripiirissäni taas vähän ulkopuolinen. Toisaalta, en ehkä haluaisi edes olla muutakaan. Mitä vähemmän ihmiset tietää musta, sen parempi. Häpeän itseäni.

Yläasteikäisten tyttöjen jalat on niin kapeat! Muistan, kun 14-vuotiaana pidin lukioikäisiä rumempina ja lihavampina kuin ikätoverini. Muistan, kun ajattelin, etten minä koskaan päästä itseäni paisumaan. Toisin kävi. Tiedän kyllä, että "naisella kuuluu olla muotoja" ja "rimppakintut ei sytytä jätkiä", mutta en halua kasvaa. Hoikkuus on mielestäni liian paljon viehättävämpää. Laihdutan muutenkin sen vuoksi, että hyväksyisin itse itseni.

Tänään kaloreita tuli noin 540. Siihen mahtui aika paljon ruokaa. Päivän liikuntana 1h sali ja 1h kävely.

Ahdistavat ajatukset eivät halua jättää mua rauhaan. Sen takia nukahtaminen on vaikeaa ja väsymys vaivaa. Silmäpusseista sen huomaa.
Haluan takaisin elämänmyönteisyyteni ja kiinnostukseni asioihin, joista ennen välitin. Odotan tulevaa kesää jännittyneenä. Tuleeko siitä elämäni käännekohta, pelastukseni? Vai joudunko taas pettymään ja toteamaan, että olen onneton, olin sitten laiha tai lihava?

Välttely

En voinut olla ajattelematta lihavuuttani. Häpesin koulun käytävillä kävelyä, tunsin kaikkien tuijottavan turvonneita kasvojani ja oksettavia reisiäni. Iso. Kaikin puolin iso. Sitä minä olen.
Tuntui, kuin kaikki pitäisivät minua alempiarvoisena. Niin kuin tunnen olevanikin. Niin kai olenkin...

Ajatus syömisestä ällöttää. En minä voi syödä. Katsoin itseäni peilistä ilman paitaa. Oli hilkulla etten alkanut pillittää ja  lukittautunut huoneeseeni.
Kävin salilla, siinä meni se 1h 30min.

Ruokapuoli:
pikapuuro rasvattomalla maidolla
kahvi rasvattomalla maidolla
omena
pieni pala lihaa
kurkkua
tomaattia
pieni porkkana
yhteensä noin 330 kaloria

Tavoitteena on vältellä peiliä ja olla ajattelematta läskejäni parhaani mukaan.

Valintoja

Itken taas. Itken oikeastaan koko ajan.
En tiedä mitä tekisin. Tuntuu niin pahalta. Luovutanko nyt vai yritänkö porskuttaa onnettomana eteenpäin? Mitä, jos vain jäisin sängynpohjalle makaamaan? Mitä jos en vain enää menisi kouluun?
Vastaus: Koulut jäisi kesken, eläisin masentuneena ja yksinäisenä ilman töitä koko lopun elämääni.

Masentaa ajatus siitä, että mitä ikinä sitten teenkään, on turhaa. En pääse tästä onnettomuudesta koskaan eroon. Puhuminenkin on turhaa, koska ei kukaan aiemminkaan ole mua suostunut auttamaan. Kuraattorien ja  psykologien kanssa jutteleminen on ollut yhtä tyhjän kanssa.

Söin tänään pienen annoksen riisiä ja jauhelihakastiketta, 2 omenaa ja yhden päärynän. Kalorit 400. Paino on enemmän kuin liikaa.

Mä tiedän

Se sumu, johon hukkuu, kun ei syö. Kun ei elä, kun ei tunne mitään. Mä haluan sinne. Mä pääsen sinne. Yhtäkkiä mieleni valtasi mahtava voima, kun tajusin, ettei kukaa voi pakottaa mua mihinkään. Mä voin tehdä mitä itse haluan.
Kuulostaa sairaalta, mutta mä haluaisin takaisin siihen aikaan, jolloin en voinut syödä. Elin useita päiviä pelkillä kuppikeitoilla ja omenoilla, en suostunut, en pystynyt syödä. Toisaalta, miten mä voin haluta sitä kärsimystä itselleni? Se antoi mun elämälleni jotain merkitystä.

Minä aion nyt laihtua lyhyessä ajassa paljon. Oikeastaan mä tunnen itseni nyt aika iloiseksi. Hymyilen. Mä tiedän tekeväni tämän nyt. Mä tiedän.

Syypää

Tämäkin päivä on kulunut itkien. Ja oksennellen. Nyt vasta myönnän sen kunnolla itselleni. Mulla on bulimia. Mä en ole ikinä sanonut sitä ääneen. Kirjoitettuna se ei ole niin paha. Mulla on bulimia. Sairastan bulimiaa. Täytän bulimian kriteerit. Vaikka olinkin monia kuukausia oksentamatta, sairastin silti bulimiaa. Ahmin silloinkin, vaikken niin suuria määriä, ja kompensoin sitä liikunnalla. Bulimia. Bulimia. Bulimia.
Oksentaminen on se mun salaisuuksista, jonka olen pitänyt äärimmäisen hyvin piilossa. En vain voi sanoa sitä kenellekään. Ehkä ne ymmärtäisi, jos kertoisin. Mutta en voi. Voin sanoa, ettei kaikki (mikään) ole hyvin, mutta en voi kertoa syytä.

En ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi, mitä teen väärin. Totta kai, kun niin usein olen epäonnistunut. Aina epäonnistunut. En vain ehkä osaa korjata asiaa. Vai osaanko? Heräänkö huomenna taas tavalliseen tapaan aamuun, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta? Vai voisinko vihdoin herätä tuntien jotain uutta ja saada toivoa paremmasta?

Kävin äsken pienellä kävelylenkillä. Istahdin puistonpenkille ja poltin tupakan. Mietin, että miksi olen niin näkymätön. Mutta enhän minäkään näe kuin itseni. Omat murheeni ja tarpeeni. Ehkä joku ystäväni tekee hidasta henkistä kuolemaa samalla kuin minä puristelen reisiläskejäni peilin edessä.

Monella eri tavalla yritän asian nähdä. Lopputulos on aina sama. Minä olen syypää kaikkeen.

Arvoton

Olen itkenyt koko päivän. Ilmeisesti mun on turha edes kuvitella koskaan olevani onnellinen. Vihaan itseäni ja perhettäni ja ystäviäni. Aina kun mä pyydän apua, ystäviltäni tai äidiltäni, kuuluu vastaus: "No, kyllä se siitä, ei sulla nyt mitään niin suurta ongelmaa ole." Ei sitten, ei mulla sitten varmaan ole mitään ihmisarvoakaan, ei mua sitten varmaan tarvitse ottaa tosissaan.
Olen ruma ja läski. Hiuksenikin ovat oksettavat kun suuri osa on tippunut pois. Olen läski. Olen hyllyvä valas, ahne porsas.
Olen laiska enkä saa mitään aikaiseksi. NYT MÄ TEEN ASIALLE JOTAIN! OLISIN MIELUMMIN KUOLLUT KUIN JATKAISIN NÄIN!

Mun piti tulla takaisin tauolta iloisena, laihtuneena ja itsevarmana. Mutta ei, kun toistan samoja virheitä koko ajan! Olen tyhmä, olen tosissaan niin tyhmä ihminen.

Viimeisen kerran mä sanon, että tälle tulee loppu nyt. Menen sitten huonompaan tai parempaan suuntaan, tähän en ainakaan jää.

Mikä suunta

Aion pitää hetken bloggaustaukoa, koska se tuntuu oikealta juuri nyt. Tarvitsen aikaa ajatella, mihin suuntaan tästä aion lähteä. Kuulette minusta siis taas lähiaikoina, toivottavasti silloin kaikki on kääntynyt edes vähän parempaan päin. :) Hyvää pääsiäistä kaikille ihanille lukijoilleni! <3

Helppo sanoa

Uskottelin itselleni olevani vahva ja rohkea. En ole.
Helppohan se on muiden sanoa, että valitan turhasta. Helppohan se on niiden sanoa, joilla on rakastavia ihmisiä niiden ympärillä. Ne ei näe mun elämääni. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, hylätyksi. En väitä, että olen ainoa, joka tuntee näin. Vaikka koko maailma tuntisi näin, ei se mun oloani kuitenkaan paranna.

Tänään söin ihan liikaa, varmaan melkein 2000 kaloria. Aamupaino oli 58.8kg. Saa nähdä, mitä se on huomenna...

Oma vika

Itseinho on vähän jo alkanut helpottaa. Mua ihan nolottaa aiempi itsesäälissä rypemiseni. Kukaan ei mua tule ylös nostamaan kun kaadun, mun on tehtävä se ihan itse.

Iltapaino 59.3kg. Kaloreita tänään 930, eilen 670. Nopeasti tippuu paino, kun nesteet lähtee. Lihasten surkastumista yritän minimoida salitreenillä ja proteiinipitoisella ruualla, mutta saa nähdä onko paljon mitään tehtävissä.

Ahdistaa, mutta kai sen kanssa pitää vain oppia elämään. Laiskuus on oma vika, kaikkien muidenkin pitää jaksaa. En saisi purkaa itseinhoani muihin.

Edit:// Kaloreita tulikin tänään lähemmäs 1300, koska söin ahdistukseeni. Läski mikä läski.