Arvoton

Olen itkenyt koko päivän. Ilmeisesti mun on turha edes kuvitella koskaan olevani onnellinen. Vihaan itseäni ja perhettäni ja ystäviäni. Aina kun mä pyydän apua, ystäviltäni tai äidiltäni, kuuluu vastaus: "No, kyllä se siitä, ei sulla nyt mitään niin suurta ongelmaa ole." Ei sitten, ei mulla sitten varmaan ole mitään ihmisarvoakaan, ei mua sitten varmaan tarvitse ottaa tosissaan.
Olen ruma ja läski. Hiuksenikin ovat oksettavat kun suuri osa on tippunut pois. Olen läski. Olen hyllyvä valas, ahne porsas.
Olen laiska enkä saa mitään aikaiseksi. NYT MÄ TEEN ASIALLE JOTAIN! OLISIN MIELUMMIN KUOLLUT KUIN JATKAISIN NÄIN!

Mun piti tulla takaisin tauolta iloisena, laihtuneena ja itsevarmana. Mutta ei, kun toistan samoja virheitä koko ajan! Olen tyhmä, olen tosissaan niin tyhmä ihminen.

Viimeisen kerran mä sanon, että tälle tulee loppu nyt. Menen sitten huonompaan tai parempaan suuntaan, tähän en ainakaan jää.

Tänä sunnuntaina

Yritän muistuttaa itseäni siitä, että loppupeleissä minä määrään. Minä määrään kehostani, minä määrään mielipiteistäni, minä määrään elämästäni. Vaikka muut siihen vaikuttavatkin, se olen minä, joka sanoo viimeisen sanan. En todellakaan tunne olevani vapaa, vaikka moniin verrattuna olenkin.

Mä en jaksa esittää enää. En jaksa esittää, että en mielummin olisi kuollut, tai ainakin jossain muualla. Odotan muutosta elämääni kuin kitudieetillä oleva ylipainoinen ruoka-aikaa. Nyt ymmärsin että minä määrään. Minä teen muutoksen, ja teen sen nyt. Eikä se kuulu kenellekään muulle.

Suutun. Inhoan. Kiukuttelen ihmisille ja puhun heistä pahaa. Vielä enemmän inhoan kuitenkin itseäni. Jokaista  luonteenpiirrettäni, itsekkyyttäni ja heikkouttani. Laiskuus, realismin puute, teennäisyys. Inhoan jokaista sanaa, jonka suustani päästän.

Tänä sunnuntaina minä muutuin, vaikka muut eivät sitä huomanneetkaan. 

On siitä jotain hyötyäkin

Eilen tuli syötyä noin 850 kaloria ja aamupaino oli 56.9kg. Tänään kaloreita tuli vajaa 1300 ja vaaka näytti 56.7kg. Alaspäin ollaan siis menossa. Kunpa vain tämä motivaatio nyt pysyisi! Kun tekee mieli ahmia, ajattelen sitä omahyväistä ilmettä inhoamani ämmän kasvoilla ja eipä tee enää mieli syödä.

Yritän katsoa peiliin lepsuin asentein, mutta herra isä noi jenkkikset! Ei oo todellista! Ja reidet!
Ihastus pyörii mun mielessä enkä saa mitään järkevää aikaiseksi... En edes tätä vihoviimeistä huonetta saa siivotuksi.

Lautapeli

Mä en jaksa enää uskoa, että ihmiset on hyviä. Tämän lajin tunnusomainen luonteenpiirre on itsekkyys, eikä siitä päästä yli eikä ympäri. Joskus mietin, että mikä mut joskus saa rakastamaan tätä kaikkea. Onkohan 'jostain muusta välittäminen' oikeasti 'itsestään ja omasta mukavuudestaan huolehtimista'? Esimerkkinä väite: En voi satuttaa ystävääni, koska en halua häneen sattuvan. Totuus: En voi satuttaa ystävääni, koska en halua häneen sattuvan, koska en jaksa potea sosiaalisen verkoston luomaa huonoa omatuntoa, enkä jaksa katua ja lohdutella häntä myöhemmin.  Eikö kukaan uskalla lopettaa tätä esittämistä? Vai eikö kukaan huomaa? Vaikka kyllä sokeakin näkee, että täällä on asiat pahasti vinksallaan.
Niin helposti joku sulle tärkeä ihminen kyllästyy suhun ja kohtelee sua kuin lautapeliä videopelien joukossa. Okei, ehkä olenkin se lautapeli. Odotan vain, että joku jaksaa kääntää katseensa pois televisioruudusta, laskea ohjaimen alas ja vihdoinkin avata sen kummallisen, vanhanaikaisen pelin kääreen. Joo, ihan niin kuin sitä ikinä tapahtuisi.
Söin pari (okei, 6) palaa suklaata ja yhden konvehdin, vaikkei pitänyt. Muuten söin kevyesti ja kävin jumppaamassa oikein hien pintaan.

Vihaan taas tätä. Kun en tee mitään, mitä lupaan itselleni. Ihan sama, itseään on kuitenkin periaatesyistä arvostettava (jotta en soisi kenellekään sitä iloa, että murrun). Ihan sama ihan sama ihan sama. Haluan taas kovettaa itseni, jotta sopisin tähän maailmaan edes hitusen paremmin.

Ikuinen nolla

Minusta ei ole nyt kuulunut muutamaan päivään, pahoittelen. Olen ahminut. Olen ahminut ja oksentanut, ahminut oksentamatta ja itkenyt huoneeni seinää vasten, kun muut ovat nauraneet olohuoneessa. Olen menettänyt kontrollin, koko elämäni on tuntunut vain lipuvan ja vaikka kuinka olen yrittänyt hypätä ja napata siitä kiinni, olen epäonnistunut taas epäonnistumisten jälkeen. Toistan samat virheet kerta toisensa jälkeen, ja ahdistus on kieltänyt minua edes avaamasta läppäriä ja purkamasta tunteitani.

Eilen istuin kovalla penkillä ja en ollut vielä syönyt, koko päivä oli menossa hyvin. Sain päähäni ajatuksen: "Mitä jos lopettaisin laihdutuksen?" Luulin kokeneeni jonkin asteen herätyksen ja yhtäkkiä voivani syödä kuten kaikki muutkin. Niin sitten söin. Mutta en kuten muut. Söin enemmän, söin paljon, ahmin. Söin ahdistukseen, ja ahdistuin vain enemmän. Muut ihmiset katsovat minua halveksivasti. Muut pitävät minua oksettavana, kun syön. Niin kuin minäkin.

Jaksan aina olla dieetillä sen viikon, sitten en uskalla mennä pidemmälle. Miksi pelkään? Pelkään meneväni liian pitkälle, joten päädyn ahmimaan ja sama kierre vain jatkuu - laihdun 2 kiloa, lihon 2 kiloa. Nytkin olen 55 kilon ällöttävä läskikasa, enkä jaksa tätä enää. En osaa edes kertoa, kuinka paljon vihaan itseäni.

Häpeä

Hävettää. Nolottaa. Kuvottaa. Ahdistaa. Vituttaa. "No siis mähän en koskaan enää ahmi ja pysyn kohtuudessa ja blaa blaa blaa ja oi ku oon tyytyväinen itteeni pälä pälä!!1" Häpeä! Ansaitsetkin olla ruma ja lihava, ansaitset tän kaiken paskan ja vieläkin enemmän! Vihaan sinua niin paljon!

Hei, ainakaan et oksentanut. Tai ehkä olisi pitänyt, sinä lihava sika.

AAARGH

Vajaa 900 kaloria ja 1,5h kävelylenkki. En tiedä, mitä ajatella. Pelkään sairastuvani anoreksiaan. Vaikka tuskin sitä tulee tapahtumaan, sorrun kuitenkin taas joku päivä ahmimaan ja lihon kaiken takaisin. Syöminen ei ahdista. Syöminen ei ihan rehellisesti sanoen ahdista! Tosin se varmasti johtuu siitä, etten joudu koskaan poikkeamaan suunnitelmastani ja minulle ei olla nyt vähään aikaan edes tuputettu ruokaa. Saan syödä, mitä haluan.

Toisaalta haluan laihtua, toisaalta haluan parantua. Haluan yhtäkkiä joku aamu herätä ja olla tyytyväinen itseeni, unohtaa epävarmuuteni. Unohtaa laihdutuksen, masennuksen ja ahdistuksen, syödä normaalisti ja olla onnellinen. Mutta ei se toimi niin.

Bloggeri vammaa tosi paljon, oon yrittänyt lähettää tätä postausta jo useita tunteja muttei millään onnistu! Että jos nyt tulee taas hetkellinen blogihiljaisuus niin bloggerin syytä kaikki...

Se satuttaa

Yleensä blogihiljaisuus tarkoittaa ahmimista ja siitä aiheutuvaa häpeää. Minä en ole ahminut, oikeastaan olen syönyt tosi vähän. En ole halunnut kirjoittaa, koska en halua ajatella. En haluaisi käsitellä tunteitani. Mutta ehkä siitä voisi tulla vähän parempi olo. Yritetään.

Lauantaina menin taas dokaamaan, tällä kertaa en ollut ihan järkyttävän kännissä, mutta kumminkin. Useat kaverit suuttuivat mulle, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Mielestäni en tehnyt mitään väärää. Olen tavallaan sen vuoksi vihainen kavereilleni, en jaksaisi heitä ollenkaan. Samalla luulen, että olen oikeasti vain vihainen itselleni. Yritän muuttua, yritän niin kovasti muuttua, mutta silti vain satutan ihmisiä ympärilläni. Aina tuotan pettymyksen, koska olen itsekäs ahne tunteeton lutka, joka ei ajattele muita kuin itseään.

Perjantaina söin kunnon ruuan ja kolme kuppia kahvia ja kävin 1h 15min kävelylenkillä. Lauantaina söin 3 omenaa, yhden karkin ja viinaa. Sunnuntaina 3 omenaa, 2 kuppia kanakeittoa ja kunnon ruuan. Niin järkyttävä darra oli että luulin kuolevani.

Haluaisin käpertyä itseeni ja päästä eroon muusta maailmasta. Se vain satuttaa.

Iloinen

Päivällä meni tosi pahasti hermot yhtiin kavereihin. Oli muutaman tunnin vitutus päällä, mutta lopulta olin taas oma iloinen itseni. Ihanaa, kun voin sanoa, että ollessani iloinen olen oma itseni. Elämä on ihanaa, kaikki sujuu nyt niin hyvin! Mua vain pelottaa, että joku tulee ja vie tämän pois. Ihmiset muuttuvat, ajat muuttuvat. Minä muutun - mutta muutunko parempaan vai huonompaan suuntaan?

Syöminen ei tuota ongelmia, tai tuottaa sinänsä, kun en keksi mitä söisin. Ei pahemmin tee mieli mitään. Haluan silti pitää kalorit melkein tuhannessa, jotta nälkä ei kasvaisi liian kovaksi ja aiheuttaisi ahmimishimoja. Puuro on taas päässyt hyvien ruokien listalle.

Ruuat:

2 annosta puuroa 270kcal

2 kuppia kahvia 20kcal

pähkinöitä 190kcal

teetä 10kcal

kunnon ruoka: lasagnea (350kcal) ja muutama ranskalainen (50kcal)

yhteensä 890kcal

Tulen erittäin kateelliseksi, kun huomaan muiden ihmisten laihtuneen. Myös lukiessani laihdutusblogeja ja huomaan jonkun menevän ohitseni, vihreä peikko saa minut näkemään punaista! En tietenkään näytä sitä mitenkään ja iloitsen heidän puolestaan, mutta en voi kateuden tunteelle mitään. Eikä se ole väärin, eihän? Liian pitkälle laihdutuksen vieneille ihmisille en ole enää kateellinen, olen pikemminkin surullinen heidän puolestaan. Olen tainnut vähän parantua!

Haluan kiittää kaikkia lukijoita ja olen hyvin iloinen kaikesta positiivisesta palautteesta, jota olen saanut. Tämä blogi auttaa minua käsittelemään tunteitani ja ajatuksiani ja kommentit saavat aina hymyn huulilleni. Minua kuunnellaan, minusta välitetään. Siksi kirjoitan päivästä toiseen.

Ei se kakku edes ollut hyvää

Synttäreillä oli ihan kivaa. Söin sitä ennen pienen palan pizzaa (130kcal) ja siellä ollessa siiderin (250kcal?) ja kolme lasia viiniä (600kcal?). Jossain mielenhäiriössä päätin myös haistattaa vitut laihdutukselle ja vetäisin palan kakkua (300kcal?). Kaiken muun paskan lisäksi mitä söin, kaloreita tuli siis noin 1800 koko päivältä... Voinko olla noin typerä, miksi en osaa kieltäytyä alkoholista?! Miksi otin sen typerän kakkupalan, vaikka sitä ei edes tuputettu?!

Aion siis huomenna rankaista itseäni. Aamupalaksi saan syödä puuroa (130kcal), lounaaksi keittoa (50-150kcal) ja sen lisäksi pakollinen kunnon ruoka + tietty kahvia ja teetä. Parasta olisi varmaan rankaista itseäni koko seuraavan viikon. Saapa nähdä. Olen idiootti.

Levoton

Olen ollut tosi levoton tänään. Hulluttelin kavereiden kanssa, tai siis ne katseli vierestä kun vammailin jotain. Nauroin, nauroin ja sekoilin. Ei mennyt kauaa kunnes alkoi vitutus. Mun kaveri oli luvannut tulla mun kanssa kauppaan, no se sitten päätti ettei tulekaan. Ei se vielä mitään, mutta kun sen piti vielä valehdella, ettei se muka olisi luvannut! Eikä sitten enää vastannut mun viesteihin. Toinen juttu oli kun eräs kutsui mua lutkaksi, no oli kyllä jäätävä vitutus.

Kotiin päästyäni en ole pysähtynyt hetkeksikään, koko ajan on jotain hoidettavana. Pesin pyykkiä ja siivoilin huonetta. Paino vieläkin 58kg. Vittu.

Olen syönyt rusinoita, pari pähkinää, jugurttia kuitusekoituksella, kanakeittoa, 2 mandariinia ja omenan. Se on noin 350kcal + kahvia n.30kcal + syön vielä kunnon ruuan. Pähkinät on tosi hyvä lounas, ne on terveellisiä ja vie nälän tehokkaasti, ei tarvitse häpeillä kurnivaa vatsaa.

Toivottavasti huomenna on vähän parempi päivä... Jotkut päivät vain on huonoja, niiden toivoisi loppuvan nopeasti.

Uusi projekti (taas)

Olin mökillä. Tää on taas ollu epäonnistunein viikko ikinä, ruokaa tuli mätättyyn kahdella kädellä. Oksentamaan en sortunut. Mietin, että jos ahmin > oksettaa. Jos en oksenna, en ole ahminut, eli en liho?! Siis näin annoin itseni syödä riisipatukoita ja viinikumeja.

Anteeksi, juoksin tuossa äsken vessaan kun luulin, että tuli löysät housuihin. Onneksi ei sentään tullut, mutta söpö ripulihan tässä kuitenkin on kaverina. Syön tässä tälläkin hetkellä suklaapatukkaa, tosin en ahmi, vaan tämä on pois muusta ruuasta (ja paskat!). Mä haluan itselleni kunnon säännöt ja rajat, tää että yritän olla "ruokahaluton" ei toimi. Yritän siis "unohtaa" syödä. Ei se vaan toimi, pitää kokeilla jotain muuta. Vaikeinta on päättää, mitä söisin aamupalaksi. Pitkään söin puuroa, mutta päätin luopua siitä. Rahkasta en pidä, kananmuna on turhan vaivalloista. Ehkä jugurttia jonka seassa on kuitusekoitusta? Päivän aikana saan syödä enintään 2 omenaa. Kuppikeittoja aina jos maha kurnii ärsyttävästi. Ei mitään kunnon ruuan jälkeen! Hyötyliikuntaa aina kuin mahdollista, lihaskuntoa ja x-hyppyjä päivittäin. Kahvia ja teetä paljon. Vettä. Tupakkaa. Tarkat ruokailuajat. Kalorit 500-1000 päivässä.

Tavoitteena painaa lokakuussa alle 50kg. Oli se sitten lokakuun ensimmäinen tai viimeinen päivä, mutta siihen pyrin. Ja pääsen. Mulla jotenkin projektit aina pitää motivaation yllä. Tosin ei aina ihan loppuun asti, mutta kiloja karisee ainakin jonkin verran aina...

Vihaan itseäni.

Voi luoja sentään... Kävin tänään jollain psykologilla valittelemassa ahdistusta ja unettomuutta, en tosin odottanut mitään tehtävän asialle. Mulla on joillekin psykologeille juttelu auttanut, mutta tämän rouvan kanssa ei oikein natsannut. Se pälpätti ummet ja lammet miten mun pitäisi alkaa harrastaa urheilua, käydä salilla. Sanoin, etteivät rahat riitä salikorttiin, mutta se jaksoi siitä vain jankuttaa ja jankuttaa. Jotenkin ärsytti se koko aika kun juttelin sen kanssa, se puhui mulle kuin vähä-älyiselle. Yrittihän se tietty myös saada mut juomaan vähemmän kahvia. Joo en oo niin idiootti että en tietäis kofeiinin vaikutuksista. Ja taas kysymys: "Oletko koskaan harkinnut itsemurhaa tai itsesi satuttamista?" No en ole mutta jos et kohta pidä turpas kiinni niin saatan harkitakkin! Olin kohtelias ja ja vaan mumisin vastauksia sen tyhmiin kysymyksiin. Normaalisti kyllä tykkään mun ongelmista puhumisesta, mutta tänään on ollut vittumainen päivä.

Kävin ostamassa jotain suklaa-piparminttuproteiinipatukoita, ne on kyllä ihan herkkuja vain. Ei päivittäiseen ruokavalioon. Tosi hyviä kylläkin. Ostin myös jotain kuiturouhetta, jota söin pelkälteen.

Ruuat:
hedelmäsalaatti 90kcal
2 kuppia kahvia 20kcal
protskupatukka 85kcal
2 omenaa 80kcal
juustoa 70kcal
purkkaa 30kcal
pihviä ja perunaa 550kcal
yhteensä 925kcal

Meille ostettiin kotiin sitten banaaneja ja kiiviä. Pakko alkaa syödä niitä ja karsia muuta ruokaa, koska olen meidän perheen hedelmärosvo, niin kyllä aletaan ihmetellä jos ne ei yhtäkkiä maistukaan. Maha ei kurninut tänään ollenkaan, kiitos liiallisen syömisen. Kakkuahan mulle toki yritettiin myös tyrkyttää, kiitos mutta ei kiitos.

Mulla on jotenkin tosi vittuuntunut olo, ehkä voisin mennä uudestaan röökille. Lupaan, että huomenna nousen vaa'alle. Ja vaikka se näyttäisi 5 kiloa liikaa, ilmoitan sen tänne!