Lautapeli

Mä en jaksa enää uskoa, että ihmiset on hyviä. Tämän lajin tunnusomainen luonteenpiirre on itsekkyys, eikä siitä päästä yli eikä ympäri. Joskus mietin, että mikä mut joskus saa rakastamaan tätä kaikkea. Onkohan 'jostain muusta välittäminen' oikeasti 'itsestään ja omasta mukavuudestaan huolehtimista'? Esimerkkinä väite: En voi satuttaa ystävääni, koska en halua häneen sattuvan. Totuus: En voi satuttaa ystävääni, koska en halua häneen sattuvan, koska en jaksa potea sosiaalisen verkoston luomaa huonoa omatuntoa, enkä jaksa katua ja lohdutella häntä myöhemmin.  Eikö kukaan uskalla lopettaa tätä esittämistä? Vai eikö kukaan huomaa? Vaikka kyllä sokeakin näkee, että täällä on asiat pahasti vinksallaan.
Niin helposti joku sulle tärkeä ihminen kyllästyy suhun ja kohtelee sua kuin lautapeliä videopelien joukossa. Okei, ehkä olenkin se lautapeli. Odotan vain, että joku jaksaa kääntää katseensa pois televisioruudusta, laskea ohjaimen alas ja vihdoinkin avata sen kummallisen, vanhanaikaisen pelin kääreen. Joo, ihan niin kuin sitä ikinä tapahtuisi.
Söin pari (okei, 6) palaa suklaata ja yhden konvehdin, vaikkei pitänyt. Muuten söin kevyesti ja kävin jumppaamassa oikein hien pintaan.

Vihaan taas tätä. Kun en tee mitään, mitä lupaan itselleni. Ihan sama, itseään on kuitenkin periaatesyistä arvostettava (jotta en soisi kenellekään sitä iloa, että murrun). Ihan sama ihan sama ihan sama. Haluan taas kovettaa itseni, jotta sopisin tähän maailmaan edes hitusen paremmin.