Joku joka pitää pinnalla

En tiedä painoani. En ole uskaltautunut vaa'alle aikoihin, enkä varmaan aikoihin uskaltaudukaan. Olen ehkä laihtunut. Tai ehkä lihonut? Oli miten oli, olen liian lihava. Elämä tuntuu vaikealta, enkä pysty näkemään tätä hetkeä pidemmälle.

Onko tämä kaikki vain rakkauden ja välittämisentunteen puutetta? Olisikohan kaikki paremmin, jos minulla olisi joku, jonka vuoksi elää? Pitäisi varmaan hankkiutua paksuksi. No hehe, olipas taas hauskaa. :)

Olen varmaan huvittava näky Suomen kesässä pitkät housut jalassa ja hiostava huppari päällä. Bikineitähän ei todellakaan tarvita, ei tällä kropalla!

Vapaus tuli

No voi höhlä. Paino on pysynyt samana jo kolme päivää. 60.8kg. Iso, lihava numero. Olisipa se 52.8kg, mihin tähtään heinäkuuhun mennessä. Iso tavoite, tiedän. Liian iso? Mutta mitäpä muutakaan tekemistä keksisin kesäksi kuin laihduttamisen? Laihduttaminen on kesällä muutenkin niin helppoa. Laihdun yleensä ilman laihduttamistakin.

Kesä tuli, mikään ei velvoita minua. Paitsi okei, pari kirjastonkirjaa pitäisi palauttaa. Ihanaa, mutta pelkään itseni puolesta - ei ole pakko nähdä ketään. Ei ole pakko mennä kouluun ja sosialisoitua edes sen 6 tuntia viisi kertaa viikossa. Vaikka olenkin puhelias ja sosiaalinen, eristäydyn ja syrjäydyn helposti.

Kesällä voisin työstää itsetuntoani. Voi, kun se oli korkealla ennen sairastumistani. Nyt, vaikken enää pidäkään itseäni sairaana (en murehdi painoani jatkuvasti, en oksenna(!!!), en ole hullulla dieetillä tai no miten nyt tämän kesäkuun dieetin ottaa...), niin itsetunto ei ole kuitenkaan palautunut täysin. Joskus olen korvannut itsetunnon puutteen alkoholilla, mutta pidemmän päälle se kyllä aiheuttaa vain lisää epävarmuutta. Kesällä toivoisin pystyväni tähän; juon vain suhteellisen harvoin ja vain muutaman kerralla.
Kyllähän mun itsetunto on noussut tässä koko ajan, vaikka välillä onkin ottanut takapakkia.

Tänään olen syönyt:
mandariinin
vaniljavanukkaan
pari viinirypälettä
kupin kahvia

Ja tulen vielä syömään:
kurkkua
pihvin
kupin teetä
tomaattia
katkarapuja.

Kalorit? Oho, vain 400. Ehkä voisin lisätä listaan vielä jotakin...
Liikuntana parin tunnin kävelylenkki.

Kertokaa ihmiset kesäfiiliksiä, ja pääsikö kukaan kesään mennessä tavoitteeseensa?

Yritän niin kovasti

Mä yritän oikeasti olla onnellinen. Yritän syödä hyvin ilman huonoa omatuntoa, viettää aikaa kavereiden kanssa, urheilla ja rentoutuakin. Se vain tuntuu olevan niin vaikeaa. Tiedän, että ongelmat ovat elämäntapoja syvemmällä.

Kesä on nyt alkanut ahdistaa ihan liikaa. En halua luopua takista ja pitkistä housuista. En halua paljastaa itseäni, en halua tätä liikaa valoa. Olen liian haavoittuvainen. Pelkään, että tämäkin kesä menee neljän seinän sisällä kituuttaen ahdistuksen ja masennuksen kourissa. En halua olla tällainen. Salaa toivoisin voivani paeta taas hullun laihdutuksen maailmaan.

Toisaalta, haluan antaa vielä mahdollisuuden tälle onnellisuudelle. Se voi vielä tulla sieltä, jos on tullakseen. Niin, jos on tullakseen. 

Pahoittelen, etten ole vielä ehtinyt vastata edellisen postauksen kommentteihin. Aikomuksena on kyllä!

Katson taakse, vaikka edessäni voi olla mitä vain

Olen kaveripiirissäni taas vähän ulkopuolinen. Toisaalta, en ehkä haluaisi edes olla muutakaan. Mitä vähemmän ihmiset tietää musta, sen parempi. Häpeän itseäni.

Yläasteikäisten tyttöjen jalat on niin kapeat! Muistan, kun 14-vuotiaana pidin lukioikäisiä rumempina ja lihavampina kuin ikätoverini. Muistan, kun ajattelin, etten minä koskaan päästä itseäni paisumaan. Toisin kävi. Tiedän kyllä, että "naisella kuuluu olla muotoja" ja "rimppakintut ei sytytä jätkiä", mutta en halua kasvaa. Hoikkuus on mielestäni liian paljon viehättävämpää. Laihdutan muutenkin sen vuoksi, että hyväksyisin itse itseni.

Tänään kaloreita tuli noin 540. Siihen mahtui aika paljon ruokaa. Päivän liikuntana 1h sali ja 1h kävely.

Ahdistavat ajatukset eivät halua jättää mua rauhaan. Sen takia nukahtaminen on vaikeaa ja väsymys vaivaa. Silmäpusseista sen huomaa.
Haluan takaisin elämänmyönteisyyteni ja kiinnostukseni asioihin, joista ennen välitin. Odotan tulevaa kesää jännittyneenä. Tuleeko siitä elämäni käännekohta, pelastukseni? Vai joudunko taas pettymään ja toteamaan, että olen onneton, olin sitten laiha tai lihava?

Vaikka en vielä olekaan

Ei saa syödä... Ei saa syödä.
Mun äiti on huolissaan. Siitä, kun mä syön niin paljon herkkuja.

Oksensin taas. Huoh.

Vaikka en vielä innoissani ole, tulen vielä olemaan. Kaikki järjestyy, tiedän sen. Kaikki tulee olemaan hyvin ja minä tulen olemaan onnellinen. Alan nähdä itseni hymyilemässä ihan vain onnellisuuttani.

Mikään ei onnistu. Tuntuu, kuin aika vain lipsuisi ohitseni, enkä ehdi tehdä mitään.
Tällä hetkellä kaikki on huonosti, mutta ehkä pahan jälkeen hyvä tuntuu vieläkin paremmalta?

Jatkumo

Toissapäivänä söin, jonka jälkeen oksensin, jonka jälkeen söin, jonka jälkeen oksensin. :(
Eilen koulussa oli tukala olla, koska tunsin olevani maailman oksettavin ja rumin ihminen. Kavereiden seura kuitenkin helpotti oloani, ja päätin luopua suunnitelmissani olleesta syömälakosta.

Miksi kuvittelen, että elämäni alkaa sitten kun olen laiha? Miksi en uskalla ajatella, että voisin laittaa sen kivan paidan päälle jo tänään, enkä vasta 5 kiloa laihempana?
Näistä mietteistä huolimatta tavoite on laihtua 4 kiloa kahdessa viikossa.

Huono suunta

Oksensin. Ensimmäistä kertaa melkein 5 kuukauteen. Päivä alkoi vielä ihan hyvin, myöhemmin tilanne oli vielä siedettävä, mutta sitten luovutin. En ahminut niin paljoa kuin pystyisin. Oikeastaan ei mulle edes tullut huono olo enkä tuntenut oloani tukalan täydeksi. Lopulta kuitenkin pakenin tilannetta suihkuun, jossa puklasin kaiken ulos viimeisen 3 tunnin ajalta. Helposti tuli. Se oli nopeasti ohi. Tuli vähän turvallinen, nostalginen fiilis, niinhän tein aina ennen. Silloin, kun pelkäsin lihomista niin paljon, etten pystynyt pitää ruokaa sisälläni.

Miksi minä sitten annoin laatan taas lentää? Perustelin sen itselleni sillä, että sehän olisi vähän sama asia, kuin että olisin ryyppäämässä ja laattaisin. Sellaistahan tapahtuu joskus melkein kaikille.
Ajattelin myös sitä poikaa.

Pelkään, että kasvoilleni jää tästä oksennusturvotus ja näytän huomenna lihavalta koulussa. No, turvotus olisi tullut ilmankin oksentamista. Söin nimittäin niin paljon hiilareita.

Suhteellisen parantumismyönteinen blogini on taas menossa vähän sairaampaan suuntaan, pahoittelen... Kirjoitan kuitenkin elämästäni, juuri niin kuin se on.

Houkutus

Pakko vielä purkaa tätä ahdistusta... Ahdistaa ajatella, että joudun mennä huomenna kouluun. Ahdistaa, että jossain vaiheessa saan kuulla "ootsä laihtunut"-kommentteja. Ahdistaa, että mitä tahansa mä teenkin, olen silti onneton. Ja vaikka haluan olla rauhassa, kai se vähän satuttaa kun kukaan ei huomaa. Tai välitä.

Enemmän kuitenkin haluan olla yksin. Haluan maata koko päivän sängynpohjalla hyvää kirjaa lukien, unohtaen kaiken muun. Ne ajat, jolloin söin aivan liian vähän, näyttävät nyt jotenkin kauniimmilta ja houkuttelevammilta kuin ennen.
Voisinpa hypätä elämässäni kaksi vuotta eteenpäin. Lukio ei nyt oikein innosta, eikä tämän paikkakunnan ihmiset.

En halua edes yrittää olla onnellinen ainakaan pariin kuukauteen. Keskityn mielummin selviytymiseen, ja usko onneen tulevaisuudessa kuivaa edes osan kyyneleistäni.
Jokin taas naksahti päässäni. Pakko laihtua.

Toivoton tapaus

Aamupaino 57.4kg. No, onhan se puoli kiloa vähemmän kuin eilen, mutta ihan liikaa kumminkin. Ja mitä teen asialle? Mussutan karkkia.

Alko tulla taas se perus ihastusmasennus. Eli hetki, jolloin tajuan, etten saa sitä kuitenkaan. Koska niinhän käy aina. Toivo elää kumminkin, ja myös minä omissa haavemaailmoissani. Tällä hetkellä mua kuvaavat sanat ovat hajamielinen ja kömpelö. Olen liian lihava sille pojalle, se kun on aika hoikka. Pitäisi saada laihdutettua senkin takia siis, enhän mä haluaisi näyttää pullealta sen vieressä.

Ratkaisu ongelmaan: salille ja iltapalan skippaus. En halua nähdä huomenna isoja numeroita vaa'assa...

Jätän sateenvarjoni kotiin

Aamupaino 59.5kg. Varsinkin jalat on vieläkin ihan turvonneet. Päivä oli kumminkin aika hyvä, en miettinyt painoani enkä rumuuttani. Oikeastaan olin ihan kivan näköinen. Mitä?! Siis joo, näytin ihan kivalta.

Kiva ei kuitenkaan riitä. Raejuustoa, kukkakaalia, mehukeittoa, kinkkua, kouluruokaa, karkkia, tomaattia, omena... Siitä on tämän päivän ruokavalio koostunut. Kaloreita en ole laskenut, enkä edes viitsi. Ei jotenkin... kiinnosta. Salilla kävin kuntoilemassa noin tunnin ja sen lisäksi olen kävellyt paljon.

Voi, kumpa saisin olla edes muutaman kuukauden onnekas. Kumpa kaikki loksahtaisi rennosti kohdalleen, kumpa saisin vihdoin jotain mitä... ansaitsen? Ansaitsenko? On vaikeaa olla uskomatta hyvään ja huonoon onneen, kun paha tuntuu ympäröivän minua joka hetki. Kumpa, oi kumpa edes tämän kerran, ei alkaisi sataa kun jätin sateenvarjoni kotiin.

Toivottavasti huomenna farkut kiristävät edes vähän vähemmän...

Poikkeuksetta

Olin onneton. Joku ehkä huomasikin, mutta minun onnettomuuteni vain hukkui muihin alakuloisiin kasvoihin Suomen talvessa. Yritin olla poikkeuksellinen. Jollain tavalla hellyyttävämpi ja säälittävämpi kuin muut. Niin kielsin itseltäni itkun, kielsin vaikeuksista juttelemisen kavereille.

Ahmin, varmaan joka päivä. Tai no, ei mikään varmaan, vaan poikkeuksetta. En nyt ehkä ihan hirveitä määriä, mutta merkitseviä kuitenkin. Sellaisia annoksia suklaajäätelöä, kuin syödään suruun. Kun isä kuolee. Tai poikaystävä jättää. Niitä määriä, jotka pitävät meidät tarpeeksi normaaleina ja isoina, ettei kukaan koskaan arvaa salaisuuksiamme.

Makasin sängyssä, hengitin sotkuisen huoneeni tunkkaista ja haisevaa ilma keuhkoihini. Sisään, ulos, sisään, ulos. Hiukset nuolivat päätäni, turvonneista kasvoistani paistoi hoidon laiminlyönti ja kaikki tuntui liian uuvuttavalta. En halunnut ajatella, en halunnut tietää.

Tänään päätin muuttaa suunnan. Tai siis, päätinhän minä jo useitakin kertoja viimeisen kahden viikon aikana, mutta tänään tosiaan tein sen. Siivosin likaiset sukat pois sängyn alta, siivosin keittiön, järjestelin työpyötäni ja laitoin naamani kuntoon, vaatekaapista puhumattakaan. Syöminen, no se ei mennyt ihan suunnitellusti. Heti koulun jälkeen tietty neljä viideosaa päivän kaloreista naamaan. Kaloreita Kiloklubin laskurin mukaan noin 1450, ja kaikki pallot ovat punaisella kuitupalloa mukaanlukematta. En silti anna sen masentaa. Alle 1500 on aina hyvä (tätä en olisi sanonut puoli vuotta sitten, en tosiaan!), joten annan elämänmuutoksen ensimmäisen jäädä mieleeni hyvänä päivänä.

Tarkoituksenani ei ole laihduttaa niin nopeasti kuin voin. Oikeastaan pelkään laihtumista. Se alkaa ahdistaa.
En myöskään yritä olla tosi onnellinen. Yritän saada jotain hyödyllistä aikaiseksi. Yritän tehdä läksyjä joka päivä koulun jälkeen, yritän urheilla, yritän syödä terveellisesti ja pitää pääni edes jossain määrin kasassa. Yritän unohtaa pahan oloni ja keskittyä siihen, millä voin saada edes tulevaisuudestani vähän siedettävämmän.

Vaa'alla en ole käynyt aikoihin, enkä aio hetkeen käydäkään. Veikkaan sen kivunneen järkyttävään 56 tai 57 kiloon... Sen takia tämä korjausliike onkin tehtävä! Mä haluan olla alle 55 kiloa, silloin olen suhteellisen tyytyväinen. Jos muistan oikein...

Kun vanha tuttu on niin vierasta

Pelkään lihomista. Tunnen alempiarvoisuutta, kun joku minua laihempi syö minua vähemmän. En tiedä, paljonko olen syönyt. En jaksa enää välittää tarpeeksi. Haluan olla vapaa. Kapinoin omaa mieltäni vastaan. Kehtaisin veikata kuitenkin kalorit sinne reiluun 1500. Kulutin liikunnalla melkein 500 kaloria. Kävelin. Paljon. Vain se tuntuu pitävän pääni kasassa. Vaikka nyt meneekin siis hyvin. Kaikki vain on niin uutta, niin hämmentävää. Näinkö normaalit ihmiset elää? Niin paljon ajatuksia, energiaa ja naurua.

Seuraa vaistojasi

Surffailin väsyneenä netissä. Jokin hätkähdytti minut. Luin jojo-laihduttajista, kitukuureista, lihaksienmenetyksestä ja takaisin lihomisesta. En halua enää ahmia. En halua. Paras keino välttää ahmimista on lisätä kaloreita, eikö totta?

En halua nojata kylmissäni luokan seinää vasten ja tuijottaa apaattisena tyhjyyteen, kun pitäisi keskittyä opiskeluun. En halua pakottaa hymyä kasvoilleni, kun ystäväni kysyy kuulumisiani. En halua olla onneton.

Minä aion syödä. En ehkä tarpeeksi, en ehkä niin kuin ne niin kutsutut normaalit ihmiset. En kuitenkaan enää kituuta itseäni alle 500 kalorin dieeteillä. Ehkä olen heikko, kun en heti hyppää terveyteen ja normaaliin syömiseen, vaan laihdutan vieläkin. Ehkä olen heikko, kun en jatka itseni näännyttämistä, kun itsekuri ei riitä ahmimiskohtausten hallitsemiseen. Ehkä niin, ehkä näin, tämä vain tuntuu juuri nyt oikealta.

Seuraa vaistojasi, kuulin joskus sanottavan.

Sama kuin ennenkin

"Oletko sä laihtunut tässä parin kuukauden aikana?" Siis mitä, minäkö? Salli mun nauraa, samanlainen valashan olen vieläkin. Mulla oli vielä läskeilyvaatteetkin päällä, ja olin juuri syönyt kuin pieni lihava sika ja turvonnut kuin pullataikina. Jenkkiksetkin tursuaa, vaikka käyttäisin kuinka löysiä housuja.
"En mä ainakaan tietääkseni..."

Miksi mä syön niin paljon? 1500 kaloria, veikkaisin. En ahminut, en liikkunut. Ahdistaa vähän, että lihon. Pitääpä olla tarkempi dieetin kanssa. Voisin taas olla muutaman päivän Warriorilla. Olisi aika mennä vaa'alle taas pian.

Ikuinen nolla

Minusta ei ole nyt kuulunut muutamaan päivään, pahoittelen. Olen ahminut. Olen ahminut ja oksentanut, ahminut oksentamatta ja itkenyt huoneeni seinää vasten, kun muut ovat nauraneet olohuoneessa. Olen menettänyt kontrollin, koko elämäni on tuntunut vain lipuvan ja vaikka kuinka olen yrittänyt hypätä ja napata siitä kiinni, olen epäonnistunut taas epäonnistumisten jälkeen. Toistan samat virheet kerta toisensa jälkeen, ja ahdistus on kieltänyt minua edes avaamasta läppäriä ja purkamasta tunteitani.

Eilen istuin kovalla penkillä ja en ollut vielä syönyt, koko päivä oli menossa hyvin. Sain päähäni ajatuksen: "Mitä jos lopettaisin laihdutuksen?" Luulin kokeneeni jonkin asteen herätyksen ja yhtäkkiä voivani syödä kuten kaikki muutkin. Niin sitten söin. Mutta en kuten muut. Söin enemmän, söin paljon, ahmin. Söin ahdistukseen, ja ahdistuin vain enemmän. Muut ihmiset katsovat minua halveksivasti. Muut pitävät minua oksettavana, kun syön. Niin kuin minäkin.

Jaksan aina olla dieetillä sen viikon, sitten en uskalla mennä pidemmälle. Miksi pelkään? Pelkään meneväni liian pitkälle, joten päädyn ahmimaan ja sama kierre vain jatkuu - laihdun 2 kiloa, lihon 2 kiloa. Nytkin olen 55 kilon ällöttävä läskikasa, enkä jaksa tätä enää. En osaa edes kertoa, kuinka paljon vihaan itseäni.

Oksennus

Niin no, koko viikko on mennyt ihan päin persettä. Ja nyt vielä oksensin. Olen lihonut. Pitää keskittyä itseni vihaamiseen nyt tarpeeksi, jotta saisin muutoksen aikaiseksi. Enää en aio edes kahvia juoda. Siinä on kaloreita.

Katsoo alaspäin ja nauraa

Tulevaisuus pelottaa. Juuri nyt kaikki on ihan ookoosti, kavereiden kanssa menee suhteellisen hyvin, niin kuin perheenkin. Syöminenkin sujuu hyvin, semmoista 500-600 kalorin luokkaa päivässä.

Tunnen taas olevani jotenkin ruma ja ällöttävä. Ihan kuin kaikki katsoisi mua alaspain, nauraisi vain. Varmaan niin ne tekeekin. Miksi pelkään aina kaikkien hylkäävän mut?  

Maha kurnii inhottavasti ja äänekkäästi. Jossain vaiheessa tulee todella huono olo. Ajattelen hitaammin kuin ennen ja kirjoitusvirheitä satelee. Kylmä. Päätä särkee. Näen huonosti. Saan salaperäisiä mustelmia käsiini. Tunnen kummallista kipua paikoittain vartalollani. En kuitenkaan unelmoi ruuasta, enkä syö. Se on kaikkein tärkeintä.