perjantai 4. marraskuuta 2011

Ikuinen nolla

Minusta ei ole nyt kuulunut muutamaan päivään, pahoittelen. Olen ahminut. Olen ahminut ja oksentanut, ahminut oksentamatta ja itkenyt huoneeni seinää vasten, kun muut ovat nauraneet olohuoneessa. Olen menettänyt kontrollin, koko elämäni on tuntunut vain lipuvan ja vaikka kuinka olen yrittänyt hypätä ja napata siitä kiinni, olen epäonnistunut taas epäonnistumisten jälkeen. Toistan samat virheet kerta toisensa jälkeen, ja ahdistus on kieltänyt minua edes avaamasta läppäriä ja purkamasta tunteitani.

Eilen istuin kovalla penkillä ja en ollut vielä syönyt, koko päivä oli menossa hyvin. Sain päähäni ajatuksen: "Mitä jos lopettaisin laihdutuksen?" Luulin kokeneeni jonkin asteen herätyksen ja yhtäkkiä voivani syödä kuten kaikki muutkin. Niin sitten söin. Mutta en kuten muut. Söin enemmän, söin paljon, ahmin. Söin ahdistukseen, ja ahdistuin vain enemmän. Muut ihmiset katsovat minua halveksivasti. Muut pitävät minua oksettavana, kun syön. Niin kuin minäkin.

Jaksan aina olla dieetillä sen viikon, sitten en uskalla mennä pidemmälle. Miksi pelkään? Pelkään meneväni liian pitkälle, joten päädyn ahmimaan ja sama kierre vain jatkuu - laihdun 2 kiloa, lihon 2 kiloa. Nytkin olen 55 kilon ällöttävä läskikasa, enkä jaksa tätä enää. En osaa edes kertoa, kuinka paljon vihaan itseäni.

4 kommenttia:

  1. Itselläni on valitettavan samanlaista, joka kerta tekee mieli pyytää itseltään anteeksi, ettei saa mitään ikinä päätökseen. Jotain muuta kuin askel eteen askel taakse. Yritä jaksaa, ja muista että arvosi ei perustu siihen lukemaan, kunhan on hyvä olla:) Halaus!

    VastaaPoista
  2. Kiitos chrystal, sanasi merkkaavat paljon. Tuntuu vain kuin olisin se ainut surkea epäonnistuja. Kumpa voisi edes itseensä luottaa, mutta kun ei...

    VastaaPoista
  3. samanlaista pallottelua täällä. :( kiva kuulla etten ole ainoa epäonnistuja.. vaikka toivoisin kyllä että pystyisit lopettamaan, jaksele! <3

    VastaaPoista
  4. Kiitti jenica, sulle jaksamisia samoin!

    VastaaPoista