Haahuilu

Kävelen eteenpäin, mutta päädyn aina samaan paikkaan. Kaikki alkaa alusta. Vaikka kuinka yritän päästä pois, eksyn matkalla ja sama haahuilu jatkuu. Tunnen olevani kahlittu johonkin, mutten tiedä mihin. Enkä edes tiedä mihin haluaisin mennä.

Haluaisin olla tasapainoisempi. Mielialat ja itsetunto kipuavat toisena hetkenä pilvien korkeudelle, mutta samassa putoavatkin rytinällä alas. Ja sama jatkuu, jatkuu ja jatkuu vain.
En tiedä, mitä haluan. En ihan oikeasti tiedä ollenkaan. Kaikki tuntuu niin turhalta, mutta hetkittäin jotkin asiat ovatkin äärimmäisen merkityksellisiä ja tärkeitä.

Hyvää joulua kaikille. Minulla oli ihan kiva joulu. Söin. Paljon.

Sivustakatsoja

Haluan olla sivustakatsoja. Leikkiä omassa maailmassani ja seurata muita töpeksimässä ja elämässä elämäänsä. En tarvitse huomiota, muistutan itselleni. Voin vain seurata, olla näkymätön, mutta aina silti läsnä. Se, josta ei saa selvää vielä ensitapaamisella. Se, jonka tosissaan huomaa vasta, kun tajuaa kiinnittää huomiota.

Miksi laihtuminen ja salainen maailma kiehtoo minua taas enemmän ja enemmän? Kätkeytyminen, yksinolo, mietiskely. Yksin. Minulla on niin paljon ihmisiä ympärilläni, mutta olen yksinäinen. Nyt tunnen, että haluan olla yksin, vaipua hiljaisuuteen ja unohdukseen. Silti en olisi yksinäinen. Enhän? Enhän minä voi olla yksinäinen, jos en kaipaa ketään? Vai kaipaanko?

En. En kaipaa. Ainakaan tällä hetkellä. Antaa ajan näyttää.

Maha kurnii. Tuntuu ihanalta. Voimakkaalta.

Taidan valehdella itselleni.

Heijastepinnat

En oikein osaa sanoa, että meneekö nyt tosi hyvin vai aika huonosti. Olen tehnyt itseni äärimmäisen kiireiseksi ja viettänyt paljon aikaa kavereiden seurassa. Sosiaalisissa tilanteissa olen ihan hyvällä tuulella, enkä vilkuile paksuja reisiäni heijastepinnoista kuin vain vähän. Toisaalta iltaisin, yksin ollessani, itken ja mietiskelen itsemurhaa.

Olen syönyt tosi tyhmästi. Skippaillut aterioita ja korvannut ne suklaalla ja sokerittomilla karkeilla. Tämän seurauksena seuranani on kulkenut aina joko ummetus tai hirveät vatsakrampit. Paino on tippunut vähän, mutta ei tarpeeksi. Tänä aamuna paino 60.4kg. Luulin tuon suuren painon olevan suurimmilta osin nestettä, enkä stressanut vielä viikko sitten. Mutta ei se näköjään ole, kun pysyy yli kuudenkympin näin pitkään! Olen siis oikeasti paisunut syksyn 52-kiloisesta tällaiseksi sotanorsuksi.

Suunnitelmissa on jatkaa suunnilleen samaa rataa, mutta muuttaa toi syöminen vähän terveellisempään suuntaan. 1200-1500 kaloria ei edes ahdista niin paljoa, jos liikkuu paljon. Kesä tulee pian, mutta en silti ala pakonomaisesti laihduttaa kitudieeteillä. Olen paljon onnellisempi, kun syön.

Pian kesä voi alkaa

Tässä sitä ollaan, lihavampana kuin koskaan ennen. Vaaka näyttää 61.7kg, mutta en jaksa masentua sen takia. Mulla on rauhallinen fiilis ja kaikki palaset tuntuvat loksahtavan paikoilleen.

Vaikka joskus itkenkin ja toivon olevani siellä pimeydessä, suurimmilta osin olen ihan tyytyväinen ja iloinen. Olen sosiaalisempi ja itsevarmempi. Onnea mulle tuo nyt kesän tulo, uskon koko sydämestäni sen olevan tähän mennessä paras kesäni. Kesän jälkeen toivon mukaan pääsen muuttamaan omilleni ja aloittaa varhaisaikuiselämäni. Ja hei, kesään on alle kuukausi aikaa?! Siihen on juuri sopiva aika, nimittäin nyt mulla on kolmisen viikkoa aikaa piristyä ja energisoitua vielä lisää (lue: laihtua pari kiloa) ja valmistautua! Aion kesällä tehdä retkiä, käydä festareilla ja rannalla, rullaluistella, käydä piknikillä, juosta pitkiä lenkkejä aamuvarhasella, syödä mansikoita, hankkia kesäromanssin...
Ehkä kaikki toiveeni eivät toteudu, mutta entäs sitten! Saahan sitä tyttö nyt haaveilla. ;)

Naps, muutamat ennen-kuvat otettu, myöhemmin julkaisen ne täällä upeiden jälkeen-kuvien rinnalla.

Mulla on tosi nostalginen fiilis! En ole ollut näin täpinoissäni ja unelmoiva sitten yläasteen alun. Minä 1, masennus 0!

Katson taakse, vaikka edessäni voi olla mitä vain

Olen kaveripiirissäni taas vähän ulkopuolinen. Toisaalta, en ehkä haluaisi edes olla muutakaan. Mitä vähemmän ihmiset tietää musta, sen parempi. Häpeän itseäni.

Yläasteikäisten tyttöjen jalat on niin kapeat! Muistan, kun 14-vuotiaana pidin lukioikäisiä rumempina ja lihavampina kuin ikätoverini. Muistan, kun ajattelin, etten minä koskaan päästä itseäni paisumaan. Toisin kävi. Tiedän kyllä, että "naisella kuuluu olla muotoja" ja "rimppakintut ei sytytä jätkiä", mutta en halua kasvaa. Hoikkuus on mielestäni liian paljon viehättävämpää. Laihdutan muutenkin sen vuoksi, että hyväksyisin itse itseni.

Tänään kaloreita tuli noin 540. Siihen mahtui aika paljon ruokaa. Päivän liikuntana 1h sali ja 1h kävely.

Ahdistavat ajatukset eivät halua jättää mua rauhaan. Sen takia nukahtaminen on vaikeaa ja väsymys vaivaa. Silmäpusseista sen huomaa.
Haluan takaisin elämänmyönteisyyteni ja kiinnostukseni asioihin, joista ennen välitin. Odotan tulevaa kesää jännittyneenä. Tuleeko siitä elämäni käännekohta, pelastukseni? Vai joudunko taas pettymään ja toteamaan, että olen onneton, olin sitten laiha tai lihava?

Näen mutten huomaa

Mä olen kyllästynyt siihen, ettei kukaan ota mua tosissaan. Vaikka naama punaisena huudan: "Mä haluan pois täältä, en jaksa!" ja vahingossa jätän kaloritaulukoita pöydille, ei kukaan välitä. Toisaalta, tuskin mikään olisi paremmin, vaikka he välittäisivätkin.

Pelkään, että kaikki näkee mun lävitseni. En halua antaa itsestäni kenellekään liikaa. Annan kuitenkin. Mutten  tarpeeksi.
Niin monet ihmiset näkee, muttei reagoi. Miksi?

Joskus toivoisin voivani kertoa teille, kuka olen. Haluaisin pystyä selittää kaiken, niin että edes te ymmärrätte. Tiedän kuitenkin, etten pystyisi siihen.

Haluan tuntea kipua. Haluan satuttaa itseäni, haluan hitaasti yltyvää tuskaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä. Kyllä ne näkee. Ei ne vaan välitä.

Tämä on niin ristiriitaista sen takia, etten kestä olla kahlittu. Haluan olla vapaa ja päättää itse omista tekemisistäni. Kunnioitan myös toisten reviirejä. Ehkä on vain niin, että minäkin näen, mutten huomaa.

Toi katto mua silleen

Mulla on taas sellainen vaihe päällä, että luulen kaikkien olevan ihastuneita muhun. Tällä hetkellä siis kuvittelen ainakin viiden kaverini olevan kiinnostuneita musta, vaikka tosiasiassa asia ei varmaankaan näin ole.

Katselin juuri paljaita reisiäni. Hui kamala. En tajunnutkaan, että olen noin lihava! Ihan kamalaa katsottavaa. Onneksi nyt en kuitenkaan aio vaipua itsesääliin ja -vihaan, vaan saan itsevarmuuteni ja innokkuuteni siitä, että ajattelen itseni laihana. Tiedän nimittäin sitä olevani pian.

Aamupaino ei ollut muuttunut, edelleen se 59.1kg. Huomenna toivoisin sen olevan 58 alkava.

Uskon itseeni

Mulla on niin mahtavan itsevarma olo! Mä tiedän, että mä onnistun niin tässä, kuin kaikessa muussakin mitä yritän. En anna muiden epäilysten haitata, eihän kukaan muhun ole koskaan uskonutkaan. En anna sen estää!

Ihan kuin mun elämäni olisi muuttunut radikaalisti ihan muutamassa päivässä. Vihdoinkin se muutos, jota olen kaivannut. Koko maailma näyttää, tuoksuu ja huokuu jotain erilaista kuin ennen.

Tosin laihdutus ei sujunut tänään aivan toivotulla tavalla. Kaloreita tuli melkein 1600 (liikunnalla kulutin yli 500 kaloria kumminkin...). Aamupaino oli 59.1kg, eli -400g.

Jatkumo

Toissapäivänä söin, jonka jälkeen oksensin, jonka jälkeen söin, jonka jälkeen oksensin. :(
Eilen koulussa oli tukala olla, koska tunsin olevani maailman oksettavin ja rumin ihminen. Kavereiden seura kuitenkin helpotti oloani, ja päätin luopua suunnitelmissani olleesta syömälakosta.

Miksi kuvittelen, että elämäni alkaa sitten kun olen laiha? Miksi en uskalla ajatella, että voisin laittaa sen kivan paidan päälle jo tänään, enkä vasta 5 kiloa laihempana?
Näistä mietteistä huolimatta tavoite on laihtua 4 kiloa kahdessa viikossa.

Tänä sunnuntaina

Yritän muistuttaa itseäni siitä, että loppupeleissä minä määrään. Minä määrään kehostani, minä määrään mielipiteistäni, minä määrään elämästäni. Vaikka muut siihen vaikuttavatkin, se olen minä, joka sanoo viimeisen sanan. En todellakaan tunne olevani vapaa, vaikka moniin verrattuna olenkin.

Mä en jaksa esittää enää. En jaksa esittää, että en mielummin olisi kuollut, tai ainakin jossain muualla. Odotan muutosta elämääni kuin kitudieetillä oleva ylipainoinen ruoka-aikaa. Nyt ymmärsin että minä määrään. Minä teen muutoksen, ja teen sen nyt. Eikä se kuulu kenellekään muulle.

Suutun. Inhoan. Kiukuttelen ihmisille ja puhun heistä pahaa. Vielä enemmän inhoan kuitenkin itseäni. Jokaista  luonteenpiirrettäni, itsekkyyttäni ja heikkouttani. Laiskuus, realismin puute, teennäisyys. Inhoan jokaista sanaa, jonka suustani päästän.

Tänä sunnuntaina minä muutuin, vaikka muut eivät sitä huomanneetkaan. 

Synkät ajatukset

En hymyile. Alla oleva kuva kuvastaa enemmänkin sitä, mitä en ole. Tosin eiköhän kaikki blogini kuvat kuvasta sitä, mitä en ole; laihuutta. Lamaantunut olo, turhuus. On tosi turha olo.

Eilen aamulla paino 57.3kg. Tänä aamuna en päässyt vaa'alle. En ole ahminut.
Googlettelen terveellisten elämäntapojen ja ruokavalion vaikutusta mielenterveen. Pitää syödä hyvin, jotta jaksan. Jotta saan nämä synkät ajatukset pois pääni sisältä.

Mietin, miksi roikun joissain ihmisissä. Ehkä pitäisi alkaa taas itsenäistyä ja olla yksin.