Sitä ennen

En ole syömishäiriön vanki, kuten ennen. En ole kontrollissa, enkä enää edes pyri siihen. En laske jokaista suupalaani, en edes välttämättä muista, mitä olen päivän aikana suuhuni pistänyt. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi uutinen. Toistan itseäni usein. Naurattaa ajatella aiempia päivityksiäni.
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin omenan!
Söin 387 kaloria!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Vihaan itseäni!
Nyt aion parantua!
Kaikki on kivaa!
Vihaan itseäni!
Söin 387 kaloria!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin 387 kaloria!
Kaikki on kivaa!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!

Uskon, että olen laihtunut. Ainakin vähän. Housut menevät paremmin jalkaan. Ennen ne eivät meinanneet mennä jalkaan. Sitä ennen ne vain vähän kiristivät. Sitä ennen ne olivat liian isot. Sitä ennen ne roikkuivat päälläni. Sitä ennen ne olivat sopivat. Sitä ennen ne olivat hieman väljät. Sitä ennen ne nyhjöttivät kaupan hyllyssä.
Vaa'allakäyntihän ei tule kysymykseenkään. En uskalla. Ei se mitään auta. Jos petyn lukemaan, ahmin suruuni. Jos ilahdun lukemastani, palkitsen itseni - ruualla.

Nykyään on oikeastaan helpointa olla ajattelematta. En ajattele paljonkaan mitään. Silloin kuin teen poikkeuksen, mielessäni on vain ulkonäköni. Helppoa. Ei tarvitse pohtia niitä muita juttuja.
Tv, lehdet ja urheilu saavat helposti pään tyhjäksi. Alkoholi on turhan petollinen siinä suhteessa, ellei sitten osaa juoda järkevästi. Suosittelen ajatusten kohdistamista johonkin muuhun kuin laihduttamiseen. Ne ajatukset pitää kuitenkin joskus käsitellä pois sieltä saastuttamasta mieltä, mutta sen voi joskus antaa odottaa parempaa aikaa. Sillä aikaa voi keskittyä johonkin helppoon. Syömishäiriö ei ole helppo. Kannattaa siis ajatella jotain muuta. Helposti sanottu.

Toteutus? No, minulla se toimii. Ainakin yleensä.

Kohtuuden opettelu

Mä heräsin taas eloon. Tämä on mahtavaa! Jaksan olla, iloita, innostua ja nauraa. Haluan elää, olla onnellinen ja pystyn siihen. Syön nälkään, eikä ruoka ja ahmiminen taikka laihduttaminen pyöri mielessä. Saan keskityttyä opiskeluun. Kaikki tämä parin päivän ravitsevalla syömisellä? Uskomatonta. Toivottavasti ruuansulatukseni ja aineenvaihduntani alkavat taas pian toimia normaalisti. Kumpa en olisi pilannut kehoani kitukuureilla... Se jää nähtäväksi sitten.

Odotan innolla tulevia bileitä! Aion pitää hauskaa kaikkein huonojen aikojen vastapainoksi. Aion annostella juotavan alkoholin etukäteen ja yrittää olla juomatta liian nopeasti. Tästä viikonlopusta tulee upein aikoihin, ja lupaan tulla kirjoittamaan tänne hyviä fiiliksiä sitten sunnuntaina. Tällä kertaa en joudu katumaan mitään, olen täynnä iloa ja riemua!

Mä söin noin 1100 kaloria ja olin tosi tyytyväinen. Sitten menin ja söin vielä 800 kaloria, empä enää ollutkaan niin tyytyväinen. No, ei ekalla yrittämällä aina voi onnistua. Kohtuuttakin pitää opetella. Haluan alkaa syödä päivässä noin 1000-1200 kaloria, tuntematta itseäni nälkäiseksi taikka liian täydeksi.

Ehkä haluan myös näyttää hyvää esimerkkiä muille... Tai siis niille, jotka ovat syvemmällä syömishäiriön suossa kuin minä. Meillä kaikilla on lupa olla onnellinen. Pohjalle ei tarvitse mennä kivutakseen huipulle. Ei tarvitse olla sairaalloisen laiha voidakseen parantua. Vaikka nämä sanat luultavasti tulevat vain kaikumaan kuuroille korville... Ehkä minun vain piti saada sanottua se itselleni.

Liikaa ollakseen tarpeeksi

Olen laihtunut. Painan nyt 53kg. Se on normaalipainoni raja. Seuraavan pudotetun kilon jälkeen olen alipainoinen. Ei tunnu siltä. Tunnen silti olevani isompi kuin muut. Ehkä se tunne johtuu siitä, että kukaan ei huomaa. Käytän aina vähintään 2 kokoa liian isoja vaatteita, yleensä 3.

Jos vain söisin pienen palan suklaata?
Ihan pienen vain, eihän se nyt mua lihota
Enkä mä niin läski edes ole
tai niin ne sanoo, "ihan sopiva"

Onneksi se toinen ääni kieltää
Onneksi se tietää mitä oikeasti tarvitsen
eli sen pienen kouraisevan tunteen mahassa
heikotuksen
pyörrytyksen
keskittymisvaikeudet
Se kertoo mulle
että se on sen arvoista

Minä uskon.

Tänään nautin vaihteeksi aamupalaa ja myös lounasta. Olen aika pettynyt tähän päivään.

puolikas omena 30kcal
pieni mandariini 40kcal
2 kuppia kahvia 60kcal

sieniä 30kcal
kanasoppaa 40kcal
lämmin ruoka: kalaa ja salaattia 400kcal
leipä 100kcal
yhteensä 700kcal

AAARGH

Vajaa 900 kaloria ja 1,5h kävelylenkki. En tiedä, mitä ajatella. Pelkään sairastuvani anoreksiaan. Vaikka tuskin sitä tulee tapahtumaan, sorrun kuitenkin taas joku päivä ahmimaan ja lihon kaiken takaisin. Syöminen ei ahdista. Syöminen ei ihan rehellisesti sanoen ahdista! Tosin se varmasti johtuu siitä, etten joudu koskaan poikkeamaan suunnitelmastani ja minulle ei olla nyt vähään aikaan edes tuputettu ruokaa. Saan syödä, mitä haluan.

Toisaalta haluan laihtua, toisaalta haluan parantua. Haluan yhtäkkiä joku aamu herätä ja olla tyytyväinen itseeni, unohtaa epävarmuuteni. Unohtaa laihdutuksen, masennuksen ja ahdistuksen, syödä normaalisti ja olla onnellinen. Mutta ei se toimi niin.

Bloggeri vammaa tosi paljon, oon yrittänyt lähettää tätä postausta jo useita tunteja muttei millään onnistu! Että jos nyt tulee taas hetkellinen blogihiljaisuus niin bloggerin syytä kaikki...

Tuomio

Neiti Känkkä Ränkkä ihmettelee, miksi edes pyörii nykyisen kaveriporukkansa kanssa. Hän ei ymmärrä, mitä hyvää niissä luusereissa on. He eivät ole fiksuja, eivät luotettavia, eivätkä edes kovin hauskaa seuraa. He ovat vittumaisia ja typeriä.

Hän ei enää jaksa. Hän aikoo ryhtyä Warrior-dieetille, jolla syödään vain kerran päivässä. Hän epäonnistui tässäkin päivässä, mutta aikoo nyt pudottaa viisi kiloa nopeasti.

Tuomitkaa minut.

Sitä pelottaa

Suljen silmäni
enkä näe mitään

Se taas palasi kaloreiden laskemiseen. Se haluaa taas laihtua lisää. Sitä taas ahdistaa, pelottaa. Se haluaa taas olla joku muu.

Se taas oksensi.

Havahdu

Päätin jäädä yksin kotiin. Kaveri pettyi pahasti, kun en mennytkään niille yöksi. Tein huonon valinnan, tiedän. Olisi pitänyt mennä. Mutta halusin niin paljon kokata omat ruokani ja saada oman rauhani taas vaihteeksi.

Ruuat:
omena 50kcal
3 mandariinia 90kcal
pähkinöitä 190kcal
3 kuppia kahvia 30kcal
puuroa 130kcal
itsetehty illallinen: papuja (200kcal), porkkanaa (20kcal), parsakaalia (20kcal), herneitä (30kcal) noin 270kcal
jugurtti 100kcal
teetä 10kcal
yhteensä noin 770kcalEdit: Päädyin sitten napostelemaan vielä kasvisvartaita (60kcal), kupin kahvia (10kcal) ja mehujään (40kcal), mandariinin (30kcal) ja puolikkaan omenan (25kcal)... Eli päivän saldo onkin 935kcal.

Mä taas mietin, että mihin suuntaan haluan elämässäni kulkea. En halua anoreksiaa, en todellakaan. 50kg on hyvä. Tämänhetkinen syöminen tuntuu hyvältä ja laihdun. Ei enää ahdista niin paljoa. Bussipysäkiltä kotiin kävellessäni itkin. Hymyilin samaan aikaan.

Yksi poika, joka asuu vähän kauempana, kysyi mun numeroa tänään facebookissa. Ihmetytti vähän - sillähän on tyttöystävä, joka on mun puolituttu. Siinä jutellessa kävi ilmi, että ne olikin eronnut viime viikonloppuna. Tää poika haluis tavata mua. En tiedä, mitä ajatella. Se on tosi hyvännäköinen ja kiva, mutta olisinko mä sille vain helppo pillu tai laastarisuhde? Muutenkin mua jo pidetään lutkana, niin tuskin toisen exän vieminen ainakaan auttaa asiaa...

Röökiä kuluu nyt kun saan olla rauhassa. Seikkailen omissa mietteissäni ja välillä havahdun todellisuuteen.

Vihaan itseäni.

Eristäytynyt paska

Ruuat:
3 kuppia kahvia 30kcal
4 omenaa 160kcal
banaani 100kcal
jugurttia 240kcal
mansikkaa 20kcal
2 kiiviä 60kcal
2 karkkia 20kcal
papuja, porkkanaa, maissia 250kcal
yhteensä 880kcal

Muu perhe menee ulos syömään. Mä jään kotiin, koska sitten voin itse valmistaa ruuan ja syödä niin vähän kaloreita kuin haluan. Tai jos olisin hyvä, en söisi ollenkaan. Mutta en ole hyvä.

Lupasin mennä huomenna kaverille yöksi, koska muuten jäisin kotiin yksin, kun muu perhe on taas poissa. Taidan kuitenkin perua sen, se kaveri meinaan aina tyrkyttää mulle ruokaa ja sanoo, että mun pitäisi syödä enemmän. Haluan jäädä kotiin, olla omassa rauhassa ja laihtua. Aika surullista. Olen mielummin yksin, koska pelkään syömistä. Eristäytynyt paska.Näin taas pojan tänään. Se ei hymyillyt mulle.

Yksin on hyvä olla. Tai niin mä aina luulen, mutta sitten pieni ahdistuspeikko tulee pitämään seuraa. Ehkä tupakka ajaa sen pois. Ei se niin mene, ei se niin ole mennyt ennenkään.

ps. jo 10 lukijaa, piristitte mun päivää <3

Mitä vihaan syömishäiriössä

1) Ruoka mielessä 247. Vihaan sitä. En halua miettiä suklaapatukkaa, josta kieltäydyin, seuraavaa kolmea päivää. Ehkä tämä blogin pitäminen voi auttaa tässä ongelmassa, ehkä tällä saan ajatukset muualle.

2) Itseinho. Se, kuinka paljon arvostan itseäni, riippuu painostani ja syömisitäni.

3) Ahdistus, kun täytyy syödä muiden seurassa. Kavereiden seurassa syön vain omia ruokiani ja kieltäydyn niiden tuputtamista herkuista. Tiedän, että kaikki epäilee mulla syömishäiriötä, parille oon sen myöntänytkin kännissä. Vihaan kun kaikki tuijottaa mitä syön.

4) Ahmiminen ja oksentaminen. Olin jo melkein 5 viikkoa tekemättä kumpaakaan, mutta sitten sorruin.

Mutta mitä rakastan? Ainakin sen tuomaa turvaa vaikeina aikoina, kun voi keskittyä laihdutukseen eikä mihinkään muuhun. Muuta positiivista ei sitten taida ollakaan. Tämä ei ole elämäntapa, tai jos on, niin huono sellainen...

Voi perkele

Kemut ei sitten mennyt ihan suunnitellusti. Join ihan sairaasti ja pussailin poikia ja nolasin itteni ja olin oikeesti LUTKA. No, ainakaan en syönyt mitään. En muista paljon mitään illasta, enkä kyllä haluakaan... Mulla on hataria muistikuvia siitä, että olisin kuiskannut jollekin minulla olevan anoreksia, mikä ei tietenkään ole totta, koska olen liian lihava.
Tiedän, että tästä kaikesta tulee mulle paljon sanomista... Mua pelottaa jo valmiiksi kaikki tulevat facebook-kuvat. Mun iho on ihan kamalassa kunnossa, ihan täynnä finnejä. Niin käy aina, kun alan syödä vähemmän. Nyt päätin lopettaa polttamisen, niin sillä pitäisi ainakin olla myönteinen vaikutus ihooni.
Tiivistettynä koko ilta: ei mitään uutta, nolasin itteni jälleen ja taas ahdistaa. Ahdistaa kovaa.Tänään olen syönyt ison omenan, ison päärynän ja pienen palan kurkkua. Aion enää syödä varmaan vähän juustoa ja sitten kunnon ruuan.

Anna munkin olla laiha...

Itsetuhoinen?

 Anoreksiaan ja masennuksen yleensä liitetään itsetuhoisuus. Mä en ole koskaan halunnut satuttaa itseäni fyysisesti, paitsi joskus nuorempana viiltelin kännissä ihan huomiota vaan hakien.
Olen käynyt useilla eri psykologeilla ja terveydenhoitajilla ja kuraattoreilla purkamassa pahaa oloani ja kertomassa masennuksestani. Olen  ollut rehellinen tunteistani ja tekemisistäni, paitsi syömishäiriötäni en ole myöntänyt. Mua ihmetyttää, kun aina mun itkiessäni paskaa elämääni multa on kysytty: "Oletko sä itsetuhoinen?" Jotenkin se on saanu mut loukkaantuneeks, enhän mä mikään hullu ole! Ja viilteleminen on niin teiniä!
Mietin, että jos viiltelisin tai olisin muulla tavalla itsetuhoinen, pystyisinko myöntää sen noin vain kysyttäessä? Otettaisiinkohan mut vakavammin jos sanoisin olevani itsetuhoinen? Mulle on monet psykologit sanonu et oon ihan selvästi vakavasti masentunut, mutta siihen se on jäänyt. Kukaan ei ole vienyt asiaa pidemmälle, en ole saanut diagnoosilappua. Vaan mitäpä se edes auttaisi? Miksi mun pitäisi voida sanoa, että mut on diagnisoitu tällä ja tällä tavalla masentuneeksi?

Mutta tämän koko postauksen pointti on, että onko tää mun anoreksiakäyttäytyminen itsetuhoista? Itsehän pidän tätä suurimpana lahjana jonka olen itselleni antanut, mutta silti se kuihduttaa mua sisältä, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Olenko mä siis itsetuhoinen tietämättäni? Olen tullut siihen tulokseen, että pohdin omaa elämääni liikaa. Ajattelen liikaa. Sen takia olen masentunutkin.