Kysyä saa

Olen laihtunut 4 kiloa. Tuntuu huijaukselta. Ei tunnu laihemmalta. Toisaalta, katsoessani vanhempia kuviani, näytän ällöttävältä. Jos laihdun vielä 4 kiloa, näytänköhän tämänhetkisissä kuvissa ällöttävältä?
En halua kertoa painoani. Alle 60 kiloa se on kumminkin.

Ajattelin, että voisin pitää tämän blogin ensimmäisen kysymyspostauksen. Siis mikäli teillä on jotain kysymyksiä. Vastaan niihin seuraavassa postauksessa sitten. :) En kyllä ihan välttämättä liian henkilökohtaisiin vastaa.

Sivustakatsoja

Haluan olla sivustakatsoja. Leikkiä omassa maailmassani ja seurata muita töpeksimässä ja elämässä elämäänsä. En tarvitse huomiota, muistutan itselleni. Voin vain seurata, olla näkymätön, mutta aina silti läsnä. Se, josta ei saa selvää vielä ensitapaamisella. Se, jonka tosissaan huomaa vasta, kun tajuaa kiinnittää huomiota.

Miksi laihtuminen ja salainen maailma kiehtoo minua taas enemmän ja enemmän? Kätkeytyminen, yksinolo, mietiskely. Yksin. Minulla on niin paljon ihmisiä ympärilläni, mutta olen yksinäinen. Nyt tunnen, että haluan olla yksin, vaipua hiljaisuuteen ja unohdukseen. Silti en olisi yksinäinen. Enhän? Enhän minä voi olla yksinäinen, jos en kaipaa ketään? Vai kaipaanko?

En. En kaipaa. Ainakaan tällä hetkellä. Antaa ajan näyttää.

Maha kurnii. Tuntuu ihanalta. Voimakkaalta.

Taidan valehdella itselleni.

Odotukset

Mietin aluksi, tekisinkö postauksen niistä surullisista hetkistä, jolloin itken käppyrässä huoneen nurkassa. Pohdin asiaa hetken, mutta sitten tajusin, ettei niitä ole viime postauksen jälkeen ollut kuin yksi. Yksi. Yksi surullinen puolituntinen kolmen viikon aikana. Miksi minä sitä käsittelisin, kun se on niin pieni osa elämääni?

En ole ollut loppuaikaa surullinen. Olen vain porhaltanut eteenpäin kuin mummo suossa. Olenko tuntenut mitään? Olenko vaipunut taas siihen masentuneen synkkään ja mitäänsanomattoman harmaaseen maailmaan? 
En ole.
Ei elämän ja arjen ole tarkoituskaan olla mitään maatamullistavan erikoista ja upeaa. Ei minun tarvitse joka päivä hehkua onneni kukkuloilla ja saada kaikkea mahdollista mitä elämä voikaan tarjota. Olen ihan tyytyväinen tähän, tähän koko elämäntilanteeseeni ja mahdollisuuksiini. Tulevaisuus tuo tullessaan mitä tuo.

En ole ollut viime aikoina mikään suorittava tunteeton zombi. Olen tuntenut iloa, olen nauranut, olen ollut ahdistunut ja epävarma, useinkin. Mutta olen myös uskonut itseeni ja kykyihini, ja se jos mikä on tärkeää!

Perisuomalainen pessimistinen asenne pulpahtelee joskus pintaan, mutta mitä sitten? Turha sitä on kulttuuriaan vastaan pyristellä, antaa vain mennä miten tuntuu parhaimmalta. Joskus elämäni ironisuus jopa naurattaa minua. Itkettää, mutta naurattaa. Maailman lapsena sanon, että naurattaa. :)