Pian kesä voi alkaa

Tässä sitä ollaan, lihavampana kuin koskaan ennen. Vaaka näyttää 61.7kg, mutta en jaksa masentua sen takia. Mulla on rauhallinen fiilis ja kaikki palaset tuntuvat loksahtavan paikoilleen.

Vaikka joskus itkenkin ja toivon olevani siellä pimeydessä, suurimmilta osin olen ihan tyytyväinen ja iloinen. Olen sosiaalisempi ja itsevarmempi. Onnea mulle tuo nyt kesän tulo, uskon koko sydämestäni sen olevan tähän mennessä paras kesäni. Kesän jälkeen toivon mukaan pääsen muuttamaan omilleni ja aloittaa varhaisaikuiselämäni. Ja hei, kesään on alle kuukausi aikaa?! Siihen on juuri sopiva aika, nimittäin nyt mulla on kolmisen viikkoa aikaa piristyä ja energisoitua vielä lisää (lue: laihtua pari kiloa) ja valmistautua! Aion kesällä tehdä retkiä, käydä festareilla ja rannalla, rullaluistella, käydä piknikillä, juosta pitkiä lenkkejä aamuvarhasella, syödä mansikoita, hankkia kesäromanssin...
Ehkä kaikki toiveeni eivät toteudu, mutta entäs sitten! Saahan sitä tyttö nyt haaveilla. ;)

Naps, muutamat ennen-kuvat otettu, myöhemmin julkaisen ne täällä upeiden jälkeen-kuvien rinnalla.

Mulla on tosi nostalginen fiilis! En ole ollut näin täpinoissäni ja unelmoiva sitten yläasteen alun. Minä 1, masennus 0!

Olen vain

Haluan eristäytyä.
Kuinka monta pettymystä voi nuori ihminen joutua kokemaan? Sen lisäksi, että kaikki on mennyt päin sanonko mitä, myös syömiset on mennyt huonosti. Olen varmasti taas läskimpi kuin pari viikkoa sitten.

Pessimistinenkö? Ehkä olenkin. Niin olenkin. Lopulta sitä maailmaa ei vain enää voi katsoa samalla tavalla. Enkä edes haluaisikaan. Niin uskottelen itselleni. Kliseisesti sanon, että kukaan ei vain ymmärrä. Mutta se on totta! Toisen ajatuksia on niin vaikeeta ymmärtää, jos ei ole kokenut samaa.

Surullinen en ole. En itke. En oikeastaan edes ajattele. Olen vain. Ja haluaisin olla olematta.

Syypää

Tämäkin päivä on kulunut itkien. Ja oksennellen. Nyt vasta myönnän sen kunnolla itselleni. Mulla on bulimia. Mä en ole ikinä sanonut sitä ääneen. Kirjoitettuna se ei ole niin paha. Mulla on bulimia. Sairastan bulimiaa. Täytän bulimian kriteerit. Vaikka olinkin monia kuukausia oksentamatta, sairastin silti bulimiaa. Ahmin silloinkin, vaikken niin suuria määriä, ja kompensoin sitä liikunnalla. Bulimia. Bulimia. Bulimia.
Oksentaminen on se mun salaisuuksista, jonka olen pitänyt äärimmäisen hyvin piilossa. En vain voi sanoa sitä kenellekään. Ehkä ne ymmärtäisi, jos kertoisin. Mutta en voi. Voin sanoa, ettei kaikki (mikään) ole hyvin, mutta en voi kertoa syytä.

En ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi, mitä teen väärin. Totta kai, kun niin usein olen epäonnistunut. Aina epäonnistunut. En vain ehkä osaa korjata asiaa. Vai osaanko? Heräänkö huomenna taas tavalliseen tapaan aamuun, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta? Vai voisinko vihdoin herätä tuntien jotain uutta ja saada toivoa paremmasta?

Kävin äsken pienellä kävelylenkillä. Istahdin puistonpenkille ja poltin tupakan. Mietin, että miksi olen niin näkymätön. Mutta enhän minäkään näe kuin itseni. Omat murheeni ja tarpeeni. Ehkä joku ystäväni tekee hidasta henkistä kuolemaa samalla kuin minä puristelen reisiläskejäni peilin edessä.

Monella eri tavalla yritän asian nähdä. Lopputulos on aina sama. Minä olen syypää kaikkeen.

Helppo sanoa

Uskottelin itselleni olevani vahva ja rohkea. En ole.
Helppohan se on muiden sanoa, että valitan turhasta. Helppohan se on niiden sanoa, joilla on rakastavia ihmisiä niiden ympärillä. Ne ei näe mun elämääni. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, hylätyksi. En väitä, että olen ainoa, joka tuntee näin. Vaikka koko maailma tuntisi näin, ei se mun oloani kuitenkaan paranna.

Tänään söin ihan liikaa, varmaan melkein 2000 kaloria. Aamupaino oli 58.8kg. Saa nähdä, mitä se on huomenna...

Vaikka en vielä olekaan

Ei saa syödä... Ei saa syödä.
Mun äiti on huolissaan. Siitä, kun mä syön niin paljon herkkuja.

Oksensin taas. Huoh.

Vaikka en vielä innoissani ole, tulen vielä olemaan. Kaikki järjestyy, tiedän sen. Kaikki tulee olemaan hyvin ja minä tulen olemaan onnellinen. Alan nähdä itseni hymyilemässä ihan vain onnellisuuttani.

Mikään ei onnistu. Tuntuu, kuin aika vain lipsuisi ohitseni, enkä ehdi tehdä mitään.
Tällä hetkellä kaikki on huonosti, mutta ehkä pahan jälkeen hyvä tuntuu vieläkin paremmalta?

Näen mutten huomaa

Mä olen kyllästynyt siihen, ettei kukaan ota mua tosissaan. Vaikka naama punaisena huudan: "Mä haluan pois täältä, en jaksa!" ja vahingossa jätän kaloritaulukoita pöydille, ei kukaan välitä. Toisaalta, tuskin mikään olisi paremmin, vaikka he välittäisivätkin.

Pelkään, että kaikki näkee mun lävitseni. En halua antaa itsestäni kenellekään liikaa. Annan kuitenkin. Mutten  tarpeeksi.
Niin monet ihmiset näkee, muttei reagoi. Miksi?

Joskus toivoisin voivani kertoa teille, kuka olen. Haluaisin pystyä selittää kaiken, niin että edes te ymmärrätte. Tiedän kuitenkin, etten pystyisi siihen.

Haluan tuntea kipua. Haluan satuttaa itseäni, haluan hitaasti yltyvää tuskaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä. Kyllä ne näkee. Ei ne vaan välitä.

Tämä on niin ristiriitaista sen takia, etten kestä olla kahlittu. Haluan olla vapaa ja päättää itse omista tekemisistäni. Kunnioitan myös toisten reviirejä. Ehkä on vain niin, että minäkin näen, mutten huomaa.

Iski

Nyt se iski muhun. Totaaliväsymys. Laihdutus ei ole mennyt tarpeeksi hyvin, olen ahminutkin, Tällä hetkellä paino 58.8kg. Eilen se oli 58.6kg. En tiedä miksi teen mitäkin, kun ei mua oikein kiinnosta mikään. Sohvalla suklaan mussuttaminen voisi ollakin ihan kivaa. Niin, sen pienen hetken.

Söin äsken kaksi porkkanaa ja mua masentaa.

4 viikkoa

 Taas tein sen saman virheen. Ahmin. Niin kuin joka hemmetin ikinen päivä! Koulun jälkeen mulla on aina hetki aikaa olla ja rauhoittua ennen pakollisia velvollisuuksia ja askareita (joita en kuitenkaan saa aikaseksi tehtyä...), ja niin kauan kuin syön, rauhan hetki jatkuu. Niinpä syöminen menee aina täysin liiallisuuksiin.

Mä oksensin äsken.

Pitää ilmeisesti ryhtyä jollekin tiukalle dieetille, jotta mulla on tarkat säädökset ruoka-aikojen ja -määrien suhteen. Ja lopulta siitä syntyy uusi rutiini ja pääsen eroon tästä uhkaavan huonosta vanhasta. Kehittelempä siis näin alkuun itselleni vaikka 4 viikon dieetin. Samalla keskityn myös ulkonäön muihin osa-alueisiin, laihuus ei riitä minulle. 52-kiloisena pukeuduin nuhruisiin college-housuihin ja yli-isoihin, kahvin tahrimiin huppareihin. Tällä kertaa aion hoitaa ihoani, hampaitani, hiuksiani ja kynsiäni, sekä käydä shoppailemassa ja panostaa joka päivä pukeutumiseen.

Suunnittelen tämän dieetin tänä iltana huolella ja tulen sitten postaamaan sen kaikki tiedot tänne bloginkin puolelle. Alan samalla pitää ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa aina mukana, ei ainoastaan netissä.

 

 

Mitä pelkään

Mitä mä oikeasti pelkään? En pääse melkein päivittäisestä ahmimisesta eroon, en sitten millään. Olen kokeillut tosin vain itsekurimenetelmää, sekä tietty "pysy poissa kotoa"-keinoa. Oksentaminen jäi jo pois, siihen en enää halua palata. Onnekseni ahmimiskohtausten kalorit jäävät kohtuuden rajoihin, joten en liho ainakaan merkittävästi. Tai ehkä tästä olisi helpompi päästä eroon, jos se olisi ihan kunnon elämää näkyvästi haittaava ongelma. Ei tämä muuta tee kuin syö itsetuntoani.

Tiedän, että ratkaistakseni ongelmani mun pitää alkaa ajatella eri tavalla. En vain tiedä, että mitä teen väärin ja mitä tulisi tehdä. Masentaa ajatella, että luultavasti huominen on ihan samanlainen kuin tämäkin päivä - koulusta kotiin päästyäni olen vielä ihan varma, etten mokaa. Sitten syön välipalaa, sitten vähän lisää, sitten huomaankin liikkumisen ja jopa hengittämisen olevan vaikeaa.

Haluan muuttaa elämäni, useimmat päiväni rutiinit ja pohtia ajatusmaailmaani. Mitä minä arvostan ihmisessä? Miksi? Miksi arvostan jotain piirrettä jossain muussa, mutta itsessäni se on oksettavaa ja säälittävää?