Karkuun

Olen voinut ihan ookoosti. Syömiset on mennyt ihan ookoosti ja kaikki on ihan ok.
Olen vain yksinäinen.
Ja ahdistaa juuri nyt. Aiemmin ei ahdistanut niin paljon, mutta nyt haluaisin vain juosta pakoon.

Paino on turhan korkea.
Hah. Enkö koskaan pääse näistä möröistä eroon?

Haahuilu

Kävelen eteenpäin, mutta päädyn aina samaan paikkaan. Kaikki alkaa alusta. Vaikka kuinka yritän päästä pois, eksyn matkalla ja sama haahuilu jatkuu. Tunnen olevani kahlittu johonkin, mutten tiedä mihin. Enkä edes tiedä mihin haluaisin mennä.

Haluaisin olla tasapainoisempi. Mielialat ja itsetunto kipuavat toisena hetkenä pilvien korkeudelle, mutta samassa putoavatkin rytinällä alas. Ja sama jatkuu, jatkuu ja jatkuu vain.
En tiedä, mitä haluan. En ihan oikeasti tiedä ollenkaan. Kaikki tuntuu niin turhalta, mutta hetkittäin jotkin asiat ovatkin äärimmäisen merkityksellisiä ja tärkeitä.

Hyvää joulua kaikille. Minulla oli ihan kiva joulu. Söin. Paljon.

Minä en halua olla tässä

Mä en vain halua olla tässä ja tehdä näitä samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Sysään pahat ajatukset pois, mutta ne tulevat aina takaisin. Ahdistaa.
Välillä en voi sietää itseäni. Haluaisin yksinkertaisen, helpon elämän. Minä kuitenkin teen omasta olemassaolostani niin vaikeaa. Minä itse. Haluan syyttää muita, ärsyynnyn muihin. Ne muut, kun ne ei tunnu välittävän. Samalla inhoan itseäni, koska en ole välittämisen arvoinen.
Lopeta! Tiedät kyllä, että ne välittää. Ja vaikka eivät välittäisi, niin mitä sitten?

Tuntuu, kuin olisin kaksi ihmistä. Toinen on kaunis, itsevarma ja hauska. Hän tykkää kirjoittamisesta ja unelmoi matkoista pitkille hiekkarannoille. Hän uskoo elämään. Hän uskoo, että maailma on hänelle avoin ja että vastoinkäymiset voi voittaa.
Toinen on ahdistunut, masentunut, surullinen, itsetuhoinen. Siitä puhutaan se-muodossa, koska se on jotain alempiarvoista. Se piilotetaan pois, lakaistaan maton alle aina kun tulee vieraita. Se on hämähäkinseitti katonrajassa, jota hävetään. Saatainen, likainen ja huono.

Kuka minä olen? Mitä minä teen täällä?

Sitä ennen

En ole syömishäiriön vanki, kuten ennen. En ole kontrollissa, enkä enää edes pyri siihen. En laske jokaista suupalaani, en edes välttämättä muista, mitä olen päivän aikana suuhuni pistänyt. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi uutinen. Toistan itseäni usein. Naurattaa ajatella aiempia päivityksiäni.
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin omenan!
Söin 387 kaloria!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Vihaan itseäni!
Nyt aion parantua!
Kaikki on kivaa!
Vihaan itseäni!
Söin 387 kaloria!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin 387 kaloria!
Kaikki on kivaa!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!

Uskon, että olen laihtunut. Ainakin vähän. Housut menevät paremmin jalkaan. Ennen ne eivät meinanneet mennä jalkaan. Sitä ennen ne vain vähän kiristivät. Sitä ennen ne olivat liian isot. Sitä ennen ne roikkuivat päälläni. Sitä ennen ne olivat sopivat. Sitä ennen ne olivat hieman väljät. Sitä ennen ne nyhjöttivät kaupan hyllyssä.
Vaa'allakäyntihän ei tule kysymykseenkään. En uskalla. Ei se mitään auta. Jos petyn lukemaan, ahmin suruuni. Jos ilahdun lukemastani, palkitsen itseni - ruualla.

Nykyään on oikeastaan helpointa olla ajattelematta. En ajattele paljonkaan mitään. Silloin kuin teen poikkeuksen, mielessäni on vain ulkonäköni. Helppoa. Ei tarvitse pohtia niitä muita juttuja.
Tv, lehdet ja urheilu saavat helposti pään tyhjäksi. Alkoholi on turhan petollinen siinä suhteessa, ellei sitten osaa juoda järkevästi. Suosittelen ajatusten kohdistamista johonkin muuhun kuin laihduttamiseen. Ne ajatukset pitää kuitenkin joskus käsitellä pois sieltä saastuttamasta mieltä, mutta sen voi joskus antaa odottaa parempaa aikaa. Sillä aikaa voi keskittyä johonkin helppoon. Syömishäiriö ei ole helppo. Kannattaa siis ajatella jotain muuta. Helposti sanottu.

Toteutus? No, minulla se toimii. Ainakin yleensä.

Apua kuiskaan vain valvotun yön jälkeen yksin hiljaa tuuleen, enkä edes odota vastausta

En tiedä, olenko sairaalloisen vainoharhainen ja outo, vai onko tämä kaikki ympärilläni vain valheita toistensa perään. Mikään, ei niin mikään, onnistu. Tämä viha, epätoivo ja yksinäisyys sisälläni vain yltyvät, vaikka niin yritän toitottaa itselleni kaiken vain johtuvan minusta.

Tiedän, että jotkut välittävät minusta ainakin jonkin verran. Sitten saankin kuulla heidän sanoneen minusta kamalia ja loukkaavia asioita ja huomaan heidän käyttäytyvän minua väheksyen ja halveksien. Tai sitten vain kuvittelen. En edes tiedä, kumpaa toivon enemmän - että kaikki on kuvitelmaa, eli olen hullu, vai että kaikki merkit ovat totta ja olen totaalisesti kaikkien hylkäämä epäonnistuja.
Olisipa nyt edes kyse vain jostain kavereista.

Poltan tupakkaa ketjussa ja tuijotan seinää. Nukun tunnin pätkissä. Roskien vieminen tuntuu ylivoimaiselta haasteelta. Kahvin keittäminen on vaivalloista. Haluaisin karata. Omia ajatuksiani.
Olen lopettanut unelmoimisen. Mitä mulla on enää jäljellä?

En aio hakea apua. En edes tiedä mitä sanoisin.
Anteeksi. Tämä itsesääli on ainoastaan... säälittävää.

Yritän niin kovasti

Mä yritän oikeasti olla onnellinen. Yritän syödä hyvin ilman huonoa omatuntoa, viettää aikaa kavereiden kanssa, urheilla ja rentoutuakin. Se vain tuntuu olevan niin vaikeaa. Tiedän, että ongelmat ovat elämäntapoja syvemmällä.

Kesä on nyt alkanut ahdistaa ihan liikaa. En halua luopua takista ja pitkistä housuista. En halua paljastaa itseäni, en halua tätä liikaa valoa. Olen liian haavoittuvainen. Pelkään, että tämäkin kesä menee neljän seinän sisällä kituuttaen ahdistuksen ja masennuksen kourissa. En halua olla tällainen. Salaa toivoisin voivani paeta taas hullun laihdutuksen maailmaan.

Toisaalta, haluan antaa vielä mahdollisuuden tälle onnellisuudelle. Se voi vielä tulla sieltä, jos on tullakseen. Niin, jos on tullakseen. 

Pahoittelen, etten ole vielä ehtinyt vastata edellisen postauksen kommentteihin. Aikomuksena on kyllä!

Olen vain

Haluan eristäytyä.
Kuinka monta pettymystä voi nuori ihminen joutua kokemaan? Sen lisäksi, että kaikki on mennyt päin sanonko mitä, myös syömiset on mennyt huonosti. Olen varmasti taas läskimpi kuin pari viikkoa sitten.

Pessimistinenkö? Ehkä olenkin. Niin olenkin. Lopulta sitä maailmaa ei vain enää voi katsoa samalla tavalla. Enkä edes haluaisikaan. Niin uskottelen itselleni. Kliseisesti sanon, että kukaan ei vain ymmärrä. Mutta se on totta! Toisen ajatuksia on niin vaikeeta ymmärtää, jos ei ole kokenut samaa.

Surullinen en ole. En itke. En oikeastaan edes ajattele. Olen vain. Ja haluaisin olla olematta.

Välttely

En voinut olla ajattelematta lihavuuttani. Häpesin koulun käytävillä kävelyä, tunsin kaikkien tuijottavan turvonneita kasvojani ja oksettavia reisiäni. Iso. Kaikin puolin iso. Sitä minä olen.
Tuntui, kuin kaikki pitäisivät minua alempiarvoisena. Niin kuin tunnen olevanikin. Niin kai olenkin...

Ajatus syömisestä ällöttää. En minä voi syödä. Katsoin itseäni peilistä ilman paitaa. Oli hilkulla etten alkanut pillittää ja  lukittautunut huoneeseeni.
Kävin salilla, siinä meni se 1h 30min.

Ruokapuoli:
pikapuuro rasvattomalla maidolla
kahvi rasvattomalla maidolla
omena
pieni pala lihaa
kurkkua
tomaattia
pieni porkkana
yhteensä noin 330 kaloria

Tavoitteena on vältellä peiliä ja olla ajattelematta läskejäni parhaani mukaan.

Valintoja

Itken taas. Itken oikeastaan koko ajan.
En tiedä mitä tekisin. Tuntuu niin pahalta. Luovutanko nyt vai yritänkö porskuttaa onnettomana eteenpäin? Mitä, jos vain jäisin sängynpohjalle makaamaan? Mitä jos en vain enää menisi kouluun?
Vastaus: Koulut jäisi kesken, eläisin masentuneena ja yksinäisenä ilman töitä koko lopun elämääni.

Masentaa ajatus siitä, että mitä ikinä sitten teenkään, on turhaa. En pääse tästä onnettomuudesta koskaan eroon. Puhuminenkin on turhaa, koska ei kukaan aiemminkaan ole mua suostunut auttamaan. Kuraattorien ja  psykologien kanssa jutteleminen on ollut yhtä tyhjän kanssa.

Söin tänään pienen annoksen riisiä ja jauhelihakastiketta, 2 omenaa ja yhden päärynän. Kalorit 400. Paino on enemmän kuin liikaa.

Syypää

Tämäkin päivä on kulunut itkien. Ja oksennellen. Nyt vasta myönnän sen kunnolla itselleni. Mulla on bulimia. Mä en ole ikinä sanonut sitä ääneen. Kirjoitettuna se ei ole niin paha. Mulla on bulimia. Sairastan bulimiaa. Täytän bulimian kriteerit. Vaikka olinkin monia kuukausia oksentamatta, sairastin silti bulimiaa. Ahmin silloinkin, vaikken niin suuria määriä, ja kompensoin sitä liikunnalla. Bulimia. Bulimia. Bulimia.
Oksentaminen on se mun salaisuuksista, jonka olen pitänyt äärimmäisen hyvin piilossa. En vain voi sanoa sitä kenellekään. Ehkä ne ymmärtäisi, jos kertoisin. Mutta en voi. Voin sanoa, ettei kaikki (mikään) ole hyvin, mutta en voi kertoa syytä.

En ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi, mitä teen väärin. Totta kai, kun niin usein olen epäonnistunut. Aina epäonnistunut. En vain ehkä osaa korjata asiaa. Vai osaanko? Heräänkö huomenna taas tavalliseen tapaan aamuun, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta? Vai voisinko vihdoin herätä tuntien jotain uutta ja saada toivoa paremmasta?

Kävin äsken pienellä kävelylenkillä. Istahdin puistonpenkille ja poltin tupakan. Mietin, että miksi olen niin näkymätön. Mutta enhän minäkään näe kuin itseni. Omat murheeni ja tarpeeni. Ehkä joku ystäväni tekee hidasta henkistä kuolemaa samalla kuin minä puristelen reisiläskejäni peilin edessä.

Monella eri tavalla yritän asian nähdä. Lopputulos on aina sama. Minä olen syypää kaikkeen.

Arvoton

Olen itkenyt koko päivän. Ilmeisesti mun on turha edes kuvitella koskaan olevani onnellinen. Vihaan itseäni ja perhettäni ja ystäviäni. Aina kun mä pyydän apua, ystäviltäni tai äidiltäni, kuuluu vastaus: "No, kyllä se siitä, ei sulla nyt mitään niin suurta ongelmaa ole." Ei sitten, ei mulla sitten varmaan ole mitään ihmisarvoakaan, ei mua sitten varmaan tarvitse ottaa tosissaan.
Olen ruma ja läski. Hiuksenikin ovat oksettavat kun suuri osa on tippunut pois. Olen läski. Olen hyllyvä valas, ahne porsas.
Olen laiska enkä saa mitään aikaiseksi. NYT MÄ TEEN ASIALLE JOTAIN! OLISIN MIELUMMIN KUOLLUT KUIN JATKAISIN NÄIN!

Mun piti tulla takaisin tauolta iloisena, laihtuneena ja itsevarmana. Mutta ei, kun toistan samoja virheitä koko ajan! Olen tyhmä, olen tosissaan niin tyhmä ihminen.

Viimeisen kerran mä sanon, että tälle tulee loppu nyt. Menen sitten huonompaan tai parempaan suuntaan, tähän en ainakaan jää.

Helppo sanoa

Uskottelin itselleni olevani vahva ja rohkea. En ole.
Helppohan se on muiden sanoa, että valitan turhasta. Helppohan se on niiden sanoa, joilla on rakastavia ihmisiä niiden ympärillä. Ne ei näe mun elämääni. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, hylätyksi. En väitä, että olen ainoa, joka tuntee näin. Vaikka koko maailma tuntisi näin, ei se mun oloani kuitenkaan paranna.

Tänään söin ihan liikaa, varmaan melkein 2000 kaloria. Aamupaino oli 58.8kg. Saa nähdä, mitä se on huomenna...

Oma vika

Itseinho on vähän jo alkanut helpottaa. Mua ihan nolottaa aiempi itsesäälissä rypemiseni. Kukaan ei mua tule ylös nostamaan kun kaadun, mun on tehtävä se ihan itse.

Iltapaino 59.3kg. Kaloreita tänään 930, eilen 670. Nopeasti tippuu paino, kun nesteet lähtee. Lihasten surkastumista yritän minimoida salitreenillä ja proteiinipitoisella ruualla, mutta saa nähdä onko paljon mitään tehtävissä.

Ahdistaa, mutta kai sen kanssa pitää vain oppia elämään. Laiskuus on oma vika, kaikkien muidenkin pitää jaksaa. En saisi purkaa itseinhoani muihin.

Edit:// Kaloreita tulikin tänään lähemmäs 1300, koska söin ahdistukseeni. Läski mikä läski.