Sitä ennen

En ole syömishäiriön vanki, kuten ennen. En ole kontrollissa, enkä enää edes pyri siihen. En laske jokaista suupalaani, en edes välttämättä muista, mitä olen päivän aikana suuhuni pistänyt. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi uutinen. Toistan itseäni usein. Naurattaa ajatella aiempia päivityksiäni.
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin omenan!
Söin 387 kaloria!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Vihaan itseäni!
Nyt aion parantua!
Kaikki on kivaa!
Vihaan itseäni!
Söin 387 kaloria!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin 387 kaloria!
Kaikki on kivaa!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!

Uskon, että olen laihtunut. Ainakin vähän. Housut menevät paremmin jalkaan. Ennen ne eivät meinanneet mennä jalkaan. Sitä ennen ne vain vähän kiristivät. Sitä ennen ne olivat liian isot. Sitä ennen ne roikkuivat päälläni. Sitä ennen ne olivat sopivat. Sitä ennen ne olivat hieman väljät. Sitä ennen ne nyhjöttivät kaupan hyllyssä.
Vaa'allakäyntihän ei tule kysymykseenkään. En uskalla. Ei se mitään auta. Jos petyn lukemaan, ahmin suruuni. Jos ilahdun lukemastani, palkitsen itseni - ruualla.

Nykyään on oikeastaan helpointa olla ajattelematta. En ajattele paljonkaan mitään. Silloin kuin teen poikkeuksen, mielessäni on vain ulkonäköni. Helppoa. Ei tarvitse pohtia niitä muita juttuja.
Tv, lehdet ja urheilu saavat helposti pään tyhjäksi. Alkoholi on turhan petollinen siinä suhteessa, ellei sitten osaa juoda järkevästi. Suosittelen ajatusten kohdistamista johonkin muuhun kuin laihduttamiseen. Ne ajatukset pitää kuitenkin joskus käsitellä pois sieltä saastuttamasta mieltä, mutta sen voi joskus antaa odottaa parempaa aikaa. Sillä aikaa voi keskittyä johonkin helppoon. Syömishäiriö ei ole helppo. Kannattaa siis ajatella jotain muuta. Helposti sanottu.

Toteutus? No, minulla se toimii. Ainakin yleensä.

Joku joka pitää pinnalla

En tiedä painoani. En ole uskaltautunut vaa'alle aikoihin, enkä varmaan aikoihin uskaltaudukaan. Olen ehkä laihtunut. Tai ehkä lihonut? Oli miten oli, olen liian lihava. Elämä tuntuu vaikealta, enkä pysty näkemään tätä hetkeä pidemmälle.

Onko tämä kaikki vain rakkauden ja välittämisentunteen puutetta? Olisikohan kaikki paremmin, jos minulla olisi joku, jonka vuoksi elää? Pitäisi varmaan hankkiutua paksuksi. No hehe, olipas taas hauskaa. :)

Olen varmaan huvittava näky Suomen kesässä pitkät housut jalassa ja hiostava huppari päällä. Bikineitähän ei todellakaan tarvita, ei tällä kropalla!

Apua kuiskaan vain valvotun yön jälkeen yksin hiljaa tuuleen, enkä edes odota vastausta

En tiedä, olenko sairaalloisen vainoharhainen ja outo, vai onko tämä kaikki ympärilläni vain valheita toistensa perään. Mikään, ei niin mikään, onnistu. Tämä viha, epätoivo ja yksinäisyys sisälläni vain yltyvät, vaikka niin yritän toitottaa itselleni kaiken vain johtuvan minusta.

Tiedän, että jotkut välittävät minusta ainakin jonkin verran. Sitten saankin kuulla heidän sanoneen minusta kamalia ja loukkaavia asioita ja huomaan heidän käyttäytyvän minua väheksyen ja halveksien. Tai sitten vain kuvittelen. En edes tiedä, kumpaa toivon enemmän - että kaikki on kuvitelmaa, eli olen hullu, vai että kaikki merkit ovat totta ja olen totaalisesti kaikkien hylkäämä epäonnistuja.
Olisipa nyt edes kyse vain jostain kavereista.

Poltan tupakkaa ketjussa ja tuijotan seinää. Nukun tunnin pätkissä. Roskien vieminen tuntuu ylivoimaiselta haasteelta. Kahvin keittäminen on vaivalloista. Haluaisin karata. Omia ajatuksiani.
Olen lopettanut unelmoimisen. Mitä mulla on enää jäljellä?

En aio hakea apua. En edes tiedä mitä sanoisin.
Anteeksi. Tämä itsesääli on ainoastaan... säälittävää.