Tiedän, että jotkut välittävät minusta ainakin jonkin verran. Sitten saankin kuulla heidän sanoneen minusta kamalia ja loukkaavia asioita ja huomaan heidän käyttäytyvän minua väheksyen ja halveksien. Tai sitten vain kuvittelen. En edes tiedä, kumpaa toivon enemmän - että kaikki on kuvitelmaa, eli olen hullu, vai että kaikki merkit ovat totta ja olen totaalisesti kaikkien hylkäämä epäonnistuja.
Olisipa nyt edes kyse vain jostain kavereista.
Poltan tupakkaa ketjussa ja tuijotan seinää. Nukun tunnin pätkissä. Roskien vieminen tuntuu ylivoimaiselta haasteelta. Kahvin keittäminen on vaivalloista. Haluaisin karata. Omia ajatuksiani.
Olen lopettanut unelmoimisen. Mitä mulla on enää jäljellä?
En aio hakea apua. En edes tiedä mitä sanoisin.
Anteeksi. Tämä itsesääli on ainoastaan... säälittävää.
Se on vaikeaa, elämä siis. Voin vain yrittää ymmärtää sua... Yksinäisyys tuntuu pesivän aina siellä, eikä se tunnu koskaan sammuvan. Mutta kunhan jaksaa jatkaa, niin pian huomaa että on maailmassa ihmisiä, jotka rakastaa sua. Tsemppiä :)
VastaaPoistaKiitos. :)
Poista