Sivustakatsoja

Haluan olla sivustakatsoja. Leikkiä omassa maailmassani ja seurata muita töpeksimässä ja elämässä elämäänsä. En tarvitse huomiota, muistutan itselleni. Voin vain seurata, olla näkymätön, mutta aina silti läsnä. Se, josta ei saa selvää vielä ensitapaamisella. Se, jonka tosissaan huomaa vasta, kun tajuaa kiinnittää huomiota.

Miksi laihtuminen ja salainen maailma kiehtoo minua taas enemmän ja enemmän? Kätkeytyminen, yksinolo, mietiskely. Yksin. Minulla on niin paljon ihmisiä ympärilläni, mutta olen yksinäinen. Nyt tunnen, että haluan olla yksin, vaipua hiljaisuuteen ja unohdukseen. Silti en olisi yksinäinen. Enhän? Enhän minä voi olla yksinäinen, jos en kaipaa ketään? Vai kaipaanko?

En. En kaipaa. Ainakaan tällä hetkellä. Antaa ajan näyttää.

Maha kurnii. Tuntuu ihanalta. Voimakkaalta.

Taidan valehdella itselleni.

Hieman erilaista samaa

Jopas olen ollut pitkään kirjoittamatta. 

Tuntuu hassulta. Aivan kuin olisin kokonaan uusi ihminen, tai ainakin eri osa itseäni kuin aiemmin. Minun on helpompi näyttää heikkouteni ja keskittyä omaan hyvinvointiini. Minä voin ihan hyvin. Menneisyyden pessimismini ja harhakuvitelmani naurattavat minua. Samassa paskassahan mä edelleen ryömin, nykyään vain eri asenteella.

 

Onkohan toiset ihmiset oikeasti herkempiä kuin toiset? Hymähdän huvittuneena aina, kun kuulen sanat: "hän on oikeasti herkkä, vaikka ei uskoisi". Eiköhän se nyt ole aika itsestään selvää!
Kaikkihan näyttää sitä ulospäin enemmän tai vähemmän, mutta onko jokainen ihminen sisältä vakion verran herkkä? Onko jotkut ihmiset oikeasti tunteellisempia kuin toiset? Onko joillakin ihmisillä muka enemmän tunteita kuin toisilla? Ja joillain vähemmän tunteita?

Olen vain lipunut aaltojen mukana tämän syksyn. Elämässä ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Menneisyys ja tulevaisuus tuntuvat epätodellisilta. Tätäkö tämä nyt on?

Käytetyt lautaset tiskipöydällä

Laihdutus oli vain minun. Minun täysin oma juttuni, maailma johon uppouduin. Jaoin salaisuuteni vain päiväkirjani kanssa, eikä kukaan nähnyt totuutta. Muut näkivät vain ulkokuoren, käytetyt lautaset tiskipöydällä. Kuinka he olisivat voineet tietää, että se kaikki oli vain hämäystä? Että todellisuudessa puuro oli ajautunut suoraan pönttöön, enkä oikeasti ollut syönyt moneen päivään?

Vaikka olin sairas, käytökseni oli sairasta, ja vaikka olin onneton, surullinen, ahdistunut, aina liian lihava, niin kaipaan sitä omaa jotakin, joka on vain minun. Minun, vain ja ainoastaan minun.

Kunnes löysin jonkin muun maailman. Jokin, jonka kaikki tietävät, mutta eivät koskaan tule ymmärtämään. Minun ikioma, ainutlaatuinen maailmani.
Odotus jatkuu.

Annan anteeksi itselleni

Minulla menee hyvin. Laihdutus ehkä ei, mutta muuten kyllä. Viimeksi kävin vaa'alla viime postauksen jälkeisenä päivänä. Petyin ja järkytyin lukemaan; 61.5kg. Huh huh.
Sehän ei nyt kuitenkaan maailmaani kaada.
Lenkille se kyllä saa minut lähtemään.

Kesällä piti olla niin helppo laihtua. Nyt pitää vain aloittaa alusta. Poistaa ajatusmalli "haluan entisiin mittoihin, olen lihonut", ja toivottaa tervetulleeksi "olen hyvä näin, mutta voin saada vielä timmimmän kropan, mikäli haluan".
Minun pitäisi vain alkaa syödä kevyemmin ja liikkua enemmän. Sitten minun tulisi olla ylpeä saavutuksestani, eikä murehtia aiempia epäonnistumisia. Minun tulisi riemuita siitä, että tein sen nyt. Ei haukkua itseäni siitä, etten tehnyt sitä jo aiemmin.

 

 

Haluaisin painaa 55-60 kiloa. Siihen ei ole pitkä matka, eikä edes kiire. Eikä kukaan hengitä niskaan ja lyttää maahan sanoilla: "sinä et ole tarpeeksi". Minä olen antanut anteeksi itselleni.

Olen olemassa

Haluan järjestellä elämääni. Tahdon hallita, mutten halua hallitsemisentarpeen hallitsevan minua, kuten syömishäiriössä. Koulukirjat riviin, hiukset kuosiin, vaatekaappi järjestykseen. Se riittää. Haluan tehdä tilaa kaikelle uudelle. Otan tulevan avoimena vastaan. Lopulta laastari on irroitettava, vaikka se sattuukin.

Minä olen ihastunut. Ehkä vihdoinkin uskallan lähestyä tätä poikaa? Ehkä nyt, kun hyväksyn itseni paremmin, enkä ehkä enää ahdistu liikaa?
Pelottaa, että joudun taas pettymään. Toisaalta pelkään myös sitä, että mikäli tunteet ovat molemminpuoliset, en pystykään suhteeseen.
Iloinen olen kuitenkin! Tunnen, siis olen olemassa!

Tänään olen suuhuni pistänyt kulhollisen suklaamuroja maidolla sekä kaksi kuppia kahvia. Syön varmaan kyllä vielä lisää jotain. Huomenna ajattelin uskaltautua vaa'alle. Katsotaan, mitä tästä nyt tulee...

Miss Universum

Odotan innolla koulun alkua. Sitä ennen olisi tietty kiva laihtua, ainakin vähäsen. En ota stressiä asiasta.
Pitäisi varmaan alkaa hyväksyä se tosiasia, että olen kasvamassa naiseksi. Minun pitäisi myös käyttäytyä sen mukaan.

Miksi en osaa olla normaali-itsetuntoinen? Joko olen itseäni vihaava rumilusmätäpaiseoksettavaläskiällötys tai vaihtoehtoisesti Miss Universum, parempi kuin kukaan muu, kauniimpi kuin kukaan muu, fiksumpi kuin kukaan muu. Miss Universum -olo on kuitenkin aika mahtava, kunhan yritän olla lyttäämättä muita ihmisiä maahan.

Tänään olen syönyt sämpylän (90kcal) juustolla (kermajuustoa, omg) ja kinkulla, annoksen suklaajäätelöä (kermajäätelö, omg) ja pari pientä kuppia kaakaota (kevytmaito, omg). Sen lisäksi pian on tulossa kunnon ruoka. Illalla voisin lähteä ehkä lenkille, mikäli tulee sellainen olo. Eli siis mikäli saan pakotettua itseni ulos.

Oli miten oli, mä nautin elämästäni ainakin tällä hetkellä, oli se millaista paskaa sitten hyvänsä!

Sitä ennen

En ole syömishäiriön vanki, kuten ennen. En ole kontrollissa, enkä enää edes pyri siihen. En laske jokaista suupalaani, en edes välttämättä muista, mitä olen päivän aikana suuhuni pistänyt. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi uutinen. Toistan itseäni usein. Naurattaa ajatella aiempia päivityksiäni.
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin omenan!
Söin 387 kaloria!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Vihaan itseäni!
Nyt aion parantua!
Kaikki on kivaa!
Vihaan itseäni!
Söin 387 kaloria!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin 387 kaloria!
Kaikki on kivaa!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!

Uskon, että olen laihtunut. Ainakin vähän. Housut menevät paremmin jalkaan. Ennen ne eivät meinanneet mennä jalkaan. Sitä ennen ne vain vähän kiristivät. Sitä ennen ne olivat liian isot. Sitä ennen ne roikkuivat päälläni. Sitä ennen ne olivat sopivat. Sitä ennen ne olivat hieman väljät. Sitä ennen ne nyhjöttivät kaupan hyllyssä.
Vaa'allakäyntihän ei tule kysymykseenkään. En uskalla. Ei se mitään auta. Jos petyn lukemaan, ahmin suruuni. Jos ilahdun lukemastani, palkitsen itseni - ruualla.

Nykyään on oikeastaan helpointa olla ajattelematta. En ajattele paljonkaan mitään. Silloin kuin teen poikkeuksen, mielessäni on vain ulkonäköni. Helppoa. Ei tarvitse pohtia niitä muita juttuja.
Tv, lehdet ja urheilu saavat helposti pään tyhjäksi. Alkoholi on turhan petollinen siinä suhteessa, ellei sitten osaa juoda järkevästi. Suosittelen ajatusten kohdistamista johonkin muuhun kuin laihduttamiseen. Ne ajatukset pitää kuitenkin joskus käsitellä pois sieltä saastuttamasta mieltä, mutta sen voi joskus antaa odottaa parempaa aikaa. Sillä aikaa voi keskittyä johonkin helppoon. Syömishäiriö ei ole helppo. Kannattaa siis ajatella jotain muuta. Helposti sanottu.

Toteutus? No, minulla se toimii. Ainakin yleensä.

Joku joka pitää pinnalla

En tiedä painoani. En ole uskaltautunut vaa'alle aikoihin, enkä varmaan aikoihin uskaltaudukaan. Olen ehkä laihtunut. Tai ehkä lihonut? Oli miten oli, olen liian lihava. Elämä tuntuu vaikealta, enkä pysty näkemään tätä hetkeä pidemmälle.

Onko tämä kaikki vain rakkauden ja välittämisentunteen puutetta? Olisikohan kaikki paremmin, jos minulla olisi joku, jonka vuoksi elää? Pitäisi varmaan hankkiutua paksuksi. No hehe, olipas taas hauskaa. :)

Olen varmaan huvittava näky Suomen kesässä pitkät housut jalassa ja hiostava huppari päällä. Bikineitähän ei todellakaan tarvita, ei tällä kropalla!

Pärjään kyllä

Vahvat pärjäävät. Niin se vain on. Minä aion pärjätä.  

Reippaalla hölkkälenkillä ollessani tulin miettineeksi kuolemaa. Mietin sitä harvinaisen usein. Joskus omaani, joskus jonkun ystäväni, joskus oman perheeni. Joskus kuolinsyynä on itsemurha, joskus auto-onnettomuus. Joskus murha. Pohdin, kuinka reagoisin tällaisiin tapahtumiin. Yleensä lopulta päädyn nukahda-kyyneliin-ja-herää-aamulla-silmät-turvonneina-reaktioon. Vaihtoehtoisesti lähden lenkille purkamaan suuttumustani.

Minulta ei ole koskaan kuollut ketään. Silti pelkään jonkun menettämistä jatkuvasti.

Ruokalistalta löytyi tänään
-lihaa ja perunaa
-5 tomaattia
-mandariini
-jäätelöä
-kahvia
ja kaloreita en jaksa tarkemmin laskea, reilusti alle 1000 kumminkin.

Paino tänään 60.2kg, eli 600 grammaa vähemmän kuin eilen.

Yritän niin kovasti

Mä yritän oikeasti olla onnellinen. Yritän syödä hyvin ilman huonoa omatuntoa, viettää aikaa kavereiden kanssa, urheilla ja rentoutuakin. Se vain tuntuu olevan niin vaikeaa. Tiedän, että ongelmat ovat elämäntapoja syvemmällä.

Kesä on nyt alkanut ahdistaa ihan liikaa. En halua luopua takista ja pitkistä housuista. En halua paljastaa itseäni, en halua tätä liikaa valoa. Olen liian haavoittuvainen. Pelkään, että tämäkin kesä menee neljän seinän sisällä kituuttaen ahdistuksen ja masennuksen kourissa. En halua olla tällainen. Salaa toivoisin voivani paeta taas hullun laihdutuksen maailmaan.

Toisaalta, haluan antaa vielä mahdollisuuden tälle onnellisuudelle. Se voi vielä tulla sieltä, jos on tullakseen. Niin, jos on tullakseen. 

Pahoittelen, etten ole vielä ehtinyt vastata edellisen postauksen kommentteihin. Aikomuksena on kyllä!

Heijastepinnat

En oikein osaa sanoa, että meneekö nyt tosi hyvin vai aika huonosti. Olen tehnyt itseni äärimmäisen kiireiseksi ja viettänyt paljon aikaa kavereiden seurassa. Sosiaalisissa tilanteissa olen ihan hyvällä tuulella, enkä vilkuile paksuja reisiäni heijastepinnoista kuin vain vähän. Toisaalta iltaisin, yksin ollessani, itken ja mietiskelen itsemurhaa.

Olen syönyt tosi tyhmästi. Skippaillut aterioita ja korvannut ne suklaalla ja sokerittomilla karkeilla. Tämän seurauksena seuranani on kulkenut aina joko ummetus tai hirveät vatsakrampit. Paino on tippunut vähän, mutta ei tarpeeksi. Tänä aamuna paino 60.4kg. Luulin tuon suuren painon olevan suurimmilta osin nestettä, enkä stressanut vielä viikko sitten. Mutta ei se näköjään ole, kun pysyy yli kuudenkympin näin pitkään! Olen siis oikeasti paisunut syksyn 52-kiloisesta tällaiseksi sotanorsuksi.

Suunnitelmissa on jatkaa suunnilleen samaa rataa, mutta muuttaa toi syöminen vähän terveellisempään suuntaan. 1200-1500 kaloria ei edes ahdista niin paljoa, jos liikkuu paljon. Kesä tulee pian, mutta en silti ala pakonomaisesti laihduttaa kitudieeteillä. Olen paljon onnellisempi, kun syön.

Me kaikki emme

Mä mietin pitkään, että onko kaikki toivo menetetty. Eilen 1100 kaloria ja tänään 1600-1800. Meinasin syödä koska "kaikki on kumminkin menetetty". No eikä ole! Mä voin silti laihtua! Mä voin silti saavuttaa tavoitteeni ja olla parempi ihminen. En saa ahmia. Niin kuin en ole tehnytkään. Vaikka kaloreita on enemmän kuin liikaa, en ole ahminut ja joutunut häpeämään syömisiäni.

Olen lihava ja oksettava, tiedän sen. Yritän kuitenkin hyväksyä sen tosiasian, ettei laihaksi muututa yhdessä yössä. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja jonkin asteista omaa hyväksyntää. Olen lihava. Olen ihan oikeasti lihava. Tai no, en ehkä BMI-määritelmän mukaan (BMI yli 30), mutta peilin kautta katsottuna olen ällöttävä. Olen liian lihava.

Lihavan minusta tekee esimerkiksi se, etten kehtaa kertoa teille painoani. Se on niin paljon liikaa. Kerron teille, kun olen karistanut vähintään 5 kiloa. Tällä hetkellä on lähtenyt reilu 2 kiloa vajaa viikossa... Eli nesteitä. Koska lihaville kertyy nesteitä.

Oli pakko laittaa tämä koiran kuva loppuun! Eikö olenkin söpö? <3
Kiitän teitä kaikkia typerän ja turhan blogini seuraamisesta. Vaikka oma elämäni on mitä on, te ansaitsette parempaa kuin minä. Te ansaitsette onnellisuutta. Te olette hyviä, toivon teille kaikkea parasta.

Mikä suunta

Aion pitää hetken bloggaustaukoa, koska se tuntuu oikealta juuri nyt. Tarvitsen aikaa ajatella, mihin suuntaan tästä aion lähteä. Kuulette minusta siis taas lähiaikoina, toivottavasti silloin kaikki on kääntynyt edes vähän parempaan päin. :) Hyvää pääsiäistä kaikille ihanille lukijoilleni! <3

Näen mutten huomaa

Mä olen kyllästynyt siihen, ettei kukaan ota mua tosissaan. Vaikka naama punaisena huudan: "Mä haluan pois täältä, en jaksa!" ja vahingossa jätän kaloritaulukoita pöydille, ei kukaan välitä. Toisaalta, tuskin mikään olisi paremmin, vaikka he välittäisivätkin.

Pelkään, että kaikki näkee mun lävitseni. En halua antaa itsestäni kenellekään liikaa. Annan kuitenkin. Mutten  tarpeeksi.
Niin monet ihmiset näkee, muttei reagoi. Miksi?

Joskus toivoisin voivani kertoa teille, kuka olen. Haluaisin pystyä selittää kaiken, niin että edes te ymmärrätte. Tiedän kuitenkin, etten pystyisi siihen.

Haluan tuntea kipua. Haluan satuttaa itseäni, haluan hitaasti yltyvää tuskaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä. Kyllä ne näkee. Ei ne vaan välitä.

Tämä on niin ristiriitaista sen takia, etten kestä olla kahlittu. Haluan olla vapaa ja päättää itse omista tekemisistäni. Kunnioitan myös toisten reviirejä. Ehkä on vain niin, että minäkin näen, mutten huomaa.