Vahvat pärjäävät. Niin se vain on.
Minä aion pärjätä.
Reippaalla hölkkälenkillä ollessani tulin miettineeksi kuolemaa. Mietin sitä harvinaisen usein. Joskus omaani, joskus jonkun ystäväni, joskus oman perheeni. Joskus kuolinsyynä on itsemurha, joskus auto-onnettomuus. Joskus murha. Pohdin, kuinka reagoisin tällaisiin tapahtumiin. Yleensä lopulta päädyn
nukahda-kyyneliin-ja-herää-aamulla-silmät-turvonneina-reaktioon. Vaihtoehtoisesti lähden lenkille purkamaan suuttumustani.
Minulta ei ole koskaan kuollut ketään. Silti pelkään jonkun menettämistä jatkuvasti.
Ruokalistalta löytyi tänään
-lihaa ja perunaa
-5 tomaattia
-mandariini
-jäätelöä
-kahvia
ja kaloreita en jaksa tarkemmin laskea, reilusti alle 1000 kumminkin.
Paino tänään 60.2kg, eli 600 grammaa vähemmän kuin eilen.
Blogissani on sinulle haaste. :)
VastaaPoistahttp://suloinentuho.blogspot.fi/2012/06/haaste.html
Kiitos hirmuisesti, teen tuon kunhan kerkeän :)
PoistaNyt kun olen lukenut blogisi alusta loppuun uskallan jopa jotakin kommentoida. (Meillä on muuten tällä hetkellä [minun kannaltani tänään, sinun kannaltasi 4.6.] täsmälleen sama BMI.)
VastaaPoistaMua ottaa päähän sun tilanteessa se että sä et edes hakiessasi saa sitä apua jota haluaisit ja tarvitsisit. Nyt sun asiat on vielä kohtalaisen hyvin: asenne terveen suuntainen, et ole yhtä masentunut kuin pahimpina aikoinasi, odotat kesää ja painonpudotusta innolla. Teit vielä sen hienon listan tukemaan sun laihdutustasi, horay! Tuollaisia asioita ja ajatuksia pitääkin sun tilanteessasi vaalia. Sulla on kuitenkin tahdonvoimaa saada se paino just sinne minne haluat sen: vaikeampaa tulee olemaan sen pitäminen siellä. Oon kyllä varma että tulet onnistumaan siinäkin.
Mutta jos kaikki ei menekään niin hyvin. Jos ahmimisen ja oksentelun kierre palaa, jos sulle kehittyykin pahempia pakkomielteitä, jos sun sairautesi vakavoituu vielä ja puhkeaa raaimpaan kukkaansa eikä kukaan suostu vieläkään kuuntelemaan sua... Kaikista hirveimmältä kuulostaa sun äitisi suhtautuminen. Jos susta tuntuu siltä että oot niin sairas että tarvitset apua, mitä helvettiä sun äitisi on siihen sanomaan, että tilanne ei ole vielä liian paha! Odottaako se että joudut nenämahaletkuihin? Sitä että sun sydämesi pysähtyy kesken päivän viidennen oksentamisen? Jos susta tuntuu siltä että sä tarttet apua ja oikeasti haluat ottaa apua vastaan, sun äidin tehtävä on tehdä kaikkensa jotta sä saat sitä apua.
Sama koskee sun ystäviä. Mä olen liian ulkopuolinen tietämään että onko ne oikeasti tollaisia kusipäitä kuin sun teksteistä voisi ymmärtää vai onko osa siitä masennuksen aiheuttamaa pessimismiä tai vainoharhaisuutta, mutta oikeasti - jos ne ei ole sun tukena, ne ei ansaitse sua. Mä ymmärrän, että tollaisessa elämänvaiheessa on vähän vaikeaa ryhtyä vaihtamaan porukoita joissa liikkuu, mutta sun ei ole pakko jäädä niiden luokse ikuisesti. Sä voit jättää taaksesi jokaisen jonka seurassa sun ei ole hyvä olla, nyt tai myöhemmin.
Mä haluan sun muistavan kaksi asiaa. Ensinnäkin: kaikki on sun käsissä. Se olet sinä joka nostaa sen suklaan sun huulillesi, myös vain sä voit laskea sen alas.
Toiseksi: http://i47.tinypic.com/2val8cm.jpg
Fall down seven times, get up eight.
Tsemppiä kesään ja anteeksi pitkä vuodatus. :)
Kiitos paljon kommentistasi! Pyydän anteeksi kun meni niin pitkään vastata. Toi sai mut ajattelemaan paljon, pohtimaan uusia ja vanhoja asioita. Pahoittelen vielä sitäkin, että vastaan näin lyhyesti sinulle, en vain tiedä mitä sanoisin. Koska olet oikeassa.
PoistaKiitos siis, ja hyvää kesää sullekin. :)
Pieni, missä olet? ):
VastaaPoistaTäällä taas, kiitos muistamisesta. :)
Poista