Oksettavan säälittävä

Reilut 800 kaloria ja 1h 15min lenkki.

Ei tästä bloggailusta varmaan tule vähään aikaan mitään, kun olen henkisesti niin hiton väsynyt enkä saa ajatuksiani kokoon. Rehellisesti sanottuna olen vain niin oksettavan säälittävä ihminen.

AAARGH

Vajaa 900 kaloria ja 1,5h kävelylenkki. En tiedä, mitä ajatella. Pelkään sairastuvani anoreksiaan. Vaikka tuskin sitä tulee tapahtumaan, sorrun kuitenkin taas joku päivä ahmimaan ja lihon kaiken takaisin. Syöminen ei ahdista. Syöminen ei ihan rehellisesti sanoen ahdista! Tosin se varmasti johtuu siitä, etten joudu koskaan poikkeamaan suunnitelmastani ja minulle ei olla nyt vähään aikaan edes tuputettu ruokaa. Saan syödä, mitä haluan.

Toisaalta haluan laihtua, toisaalta haluan parantua. Haluan yhtäkkiä joku aamu herätä ja olla tyytyväinen itseeni, unohtaa epävarmuuteni. Unohtaa laihdutuksen, masennuksen ja ahdistuksen, syödä normaalisti ja olla onnellinen. Mutta ei se toimi niin.

Bloggeri vammaa tosi paljon, oon yrittänyt lähettää tätä postausta jo useita tunteja muttei millään onnistu! Että jos nyt tulee taas hetkellinen blogihiljaisuus niin bloggerin syytä kaikki...

Se satuttaa

Yleensä blogihiljaisuus tarkoittaa ahmimista ja siitä aiheutuvaa häpeää. Minä en ole ahminut, oikeastaan olen syönyt tosi vähän. En ole halunnut kirjoittaa, koska en halua ajatella. En haluaisi käsitellä tunteitani. Mutta ehkä siitä voisi tulla vähän parempi olo. Yritetään.

Lauantaina menin taas dokaamaan, tällä kertaa en ollut ihan järkyttävän kännissä, mutta kumminkin. Useat kaverit suuttuivat mulle, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Mielestäni en tehnyt mitään väärää. Olen tavallaan sen vuoksi vihainen kavereilleni, en jaksaisi heitä ollenkaan. Samalla luulen, että olen oikeasti vain vihainen itselleni. Yritän muuttua, yritän niin kovasti muuttua, mutta silti vain satutan ihmisiä ympärilläni. Aina tuotan pettymyksen, koska olen itsekäs ahne tunteeton lutka, joka ei ajattele muita kuin itseään.

Perjantaina söin kunnon ruuan ja kolme kuppia kahvia ja kävin 1h 15min kävelylenkillä. Lauantaina söin 3 omenaa, yhden karkin ja viinaa. Sunnuntaina 3 omenaa, 2 kuppia kanakeittoa ja kunnon ruuan. Niin järkyttävä darra oli että luulin kuolevani.

Haluaisin käpertyä itseeni ja päästä eroon muusta maailmasta. Se vain satuttaa.

Tuomio

Neiti Känkkä Ränkkä ihmettelee, miksi edes pyörii nykyisen kaveriporukkansa kanssa. Hän ei ymmärrä, mitä hyvää niissä luusereissa on. He eivät ole fiksuja, eivät luotettavia, eivätkä edes kovin hauskaa seuraa. He ovat vittumaisia ja typeriä.

Hän ei enää jaksa. Hän aikoo ryhtyä Warrior-dieetille, jolla syödään vain kerran päivässä. Hän epäonnistui tässäkin päivässä, mutta aikoo nyt pudottaa viisi kiloa nopeasti.

Tuomitkaa minut.

Roikkuja

Ahmin ja oksensin. Luulin jo, että meni hyvin ja olisin voinut ollu koko syyskuun repsahtamatta. Mutta ei. Ei mun edes tehnyt mieli herkkuja. Tuli vain semmoinen olo, että olen arvoton. Ajattelin, etten ole enää syömishäiriöinen, kun syön niin normaalisti. En minä halua olla syömishäiriöinen. Mutta en vain osaa päästää irti.
En oikein tiedä, mitä ajatella tästä repsahtamisesta. Mulla on jotenkin tyhjä olo. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Oksensin nimittäin kaiken pois ja istuin puoli tuntia pöntöllä. Kunhan en tee tästä taas viikon putkea, niin tällä ei pitäisi olla mitään lihottavaa vaikutusta. Olen kuitenkin aika pettynyt itseeni. Enkö opi koskaan?

Uusi kaloriraja on 1000. Alan myös käydä joka päivä lenkillä.

Sama vanha valas

Kyllä mun on pakko alkaa syödä vähemmän. Mulla ei ole koskaan nälkä, ei edes pikkuisen. Tämä on ahdistavaa, kun en tiedä, lihonko vain. Vaakaan en luota tippaakaan, se vanha romu näyttää ihan mitä sattuu. Mittanauhallakin mittaan aina varmasti vahingossa eri kohdista. Peilistä näkyy sama valas kuin ennenkin.


Mun on vaikeeta hengittää.

Luulet vain

Eilen söin niin paljon purkkaa, että maha meni sekaisin ja tänään olen ollut ihan turvonnut. On ihan sellainen olo, kuin olisin ahminut eilen. Se sama maku kurkussa, sama oksettava olo mahanpohjassa.

Olin tänään tosi väsynyt ja aika hiljainen. Tunnen olevani epäonnistunut läski, vaikka en olekaan sortunut ahmimaan. Onko 1200 kaloria sittenkin liikaa? Mitä, jos laskenkin kunnon ruuan ja kahvin kalorit aivan väärin? Mitä, jos syönkin paljon enemmän, kuin luulen? Mitä, jos syönkin vähemmän, kuin luulen?

Joku. Joku on käynyt mun koneella.

Tunteet pois, kiitos

Miksi mulla pitää olla jättikokoiset reidet? Miksi minun pitää laihtua niistä viimeiseinä? Miksi tuntuu, kuin lihoisin vain? Tisseistä tosin huomaa laihtumisen. Tissit, oi kun rakastin niitä. Nykyään niiden paikalla roikkuu rumat, löysät löllyrät, jotka ovat liian leveät ja kaukana toisistaan. Ne ovat myös liian matalalla.
Kokeilin taas tavoitepikkareita. En mä varmaan koskaan tule mahtumaan niihin. Ehkä mun pitäisi syödä vähemmän.

Taidan taas olla vähän ihastunut varattuun. Ja se on mun kaveri, niin kuin on sen tyttöystäväkin. Tyttö on päästänyt itsensä aika pönäkkään kuntoon pitkän suhteen aikana... Tiedän että tää poika tykkää musta, tosin luultavasti vain ulkonäöstä. Sen tyttöystävää se sen sijaan rakastaa. Tunteet, menkää pois, nyt! Mun koko loppuelämäni tulee varmaan olemaan kolmantena pyöränä olemista, kun ei kukaan huoli mua tyttöystäväkseen. Vaikka en mä siis koskaan ole ollut suhteessa varatun kanssa. Paitsi kerran kännissä suutelin varattua, kun se valehteli, että ne on tauolla.

Päivä oli kyllä ihan jees, ei mielialanvaihteluita, raivokohtauksia eikä ahdistusta. Syömiset meni ihan hyvin, kai.

Krapula

En ainakaan syönyt liikaa. Sen sijaan kyllä join, join paljon.

Viisi erisävyistä varjoa

Ruuat:
puuro 150kcal
2 kuppia kahvia 20kcal
2 riisipatukkaa 160kcal
3 omenaa 150kcal
casheweita 190kcal
lasagnea 500kcal
yhteensä noin 1170kcal
Kävin 1,5 tunnin kävelylenkillä ja juoksinkin pikkasen. Ei ainakaan ole läski olo. Oikeastaan on ihan hyvä olla.

Kämmeneni heijastaa
viisi erisävyistä varjoa
kun kirjoitan muistiinpanojani
Keltainen tekovalaistus
ikkunasta huokuu pimeys
Tutut naamat
väsyneet hymyt
jotka ovat aitoja
Omastani en ole varma
Koulussa tuntui tältä.

Kysymysmerkkien raiskaus

Tuleeko mun koko loppuelämäni olemaan tällaista? Ihan sama missä olen, tai mitä teen. Toivon silti olevani jossain muualla.
Yritän pysyä kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Jotta en ehtisi tajuta, miten onneton olen.
Mitä järkeä missään edes on? Miksi olla sosiaalinen, miksi opiskella, miksi pitää hauskaa? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi edes on? Miksi vaivaudun ottamaan kengät pois jalasta nukkumaan mennessäni? Lakanat menevät likaiseksi. No mitä sitten? Miksi syön lautaselta, miksi käytän haarukkaa? Mitä väliä?
Elämän tarkoituksemattomuus masentaa mua. Miksi mun pitäisi herätä joka aamu elämään kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, kun ei sillä ole mitään merkitystä maailmalle?

Huomenna ajatukseni ja pienet mietteeni ovat jo unohtuneet. Huomenna otan taas kengät pois jalasta nukkumaan mennessäni. Huomenna lautaselta syöminen ei enaa herätä ajatuksia sen enempää kuin haarukankaan käyttäminen.

Raivo

Kävin lenkillä. Tai no, okei, kävelyllä. Puolen tunnin pyrähdyshän se vain oli, mutta on sekin jo alku.
Kauppareissulta lähti mukaan kofeiinitonta kahvia, kamomillateetä, riisipatukoita (mun heikkous) ja uusi päiväkirja.

Viikonloppuna on tiedossa kavereiden kanssa oleskelua, ehkä vähän myös alkomahoolia. Ei se haittaa, kunhan en överikännejä vedä! Miksiköhän mulla enää edes on kavereita - saan taas hulluja raivokohtauksia. Ihan niin kuin ennen laihdutusta. Pienillä kaloreilla ei vain ollut voimia suuttua.

Pää on ihan jumissa, en ole aikoihin ollut näin väsynyt... Kamomillatee ja kofeiiniton pikakahvi todellakin auttavat. Musta ei nyt todellakaan ole minkään kunnollisen postauksen kirjoittamiseen.

Tulosta

Syökää enemmän! Se toimii! Painan nyt 54kg (joo, ei pitänyt käydä pariin viikkoon vaa'alla, mutta niin...)!

Saamaton

Lähellä asuva kaverini kertoi laihduttavansa (on siis ylipainoinen) ja sanoi lenkkeilevänsä joka ilta. Päätin änkeä mukaan. Piti lähteä siis ulkoiluttamaan läskiä persettäni illallisen jälkeen. Kaveri ei sitten mennytkään. Arvatkaa, mitä possu sitten teki? No, ei sekään mennyt lenkille, vaan jäi kotisohvalle katsomaan teeveetä.

Päivä oli ihan perus tylsä, ei tapahtunut mitään erikoista. Olin kyllä yllättävän sosiaalinen ja puhelias. Ja iloinenkin taisin olla. Semmoinen, kuin olin ennen laihdutusta.

Söin ihan totaalisen liikaa purkkaa ja yllättäen mahani meni sekaisin. Toivottavasti muut perheenjäsenet eivät kuulleet riemukkaita vessasessioitani... Vaikka pitäisi kai olla tyytyväinen, yleensähän laihduttajilla on juuri se päinvastainen vaiva, jota sitten hoidetaan nerokkaasti laksatiiveilla ja suolihuuhtelulla. Onneksi en niitä ole kokeillut, enkä aiokaan.

Olen jo tottunut tähän runsaampaan syömiseen. Tuntuisi kummalliselta palata taas vanhaan kitukuuriin. On ihanaa olla tuntematta nälkää. Tunnen olevani nyt vahvempi.

Tippuminen

Haluaisin itkeä, mutta en pysty. Itken vain, jos olen ahminut tai satuttanut itseäni jollain muulla tavalla.

Minä en ole vapaa. En voi mennä itkemään sateeseen tai täristä nurkassa yksin. En voi olla hiljaa kun haluan, en voi huutaa halutessani. Haluan aina jotain muuta kuin saan, eikä se ole muiden vika. Ei, vaikka siitä niin katkera olenkin.

Odotan sitä hetkeä, kun kaikki taas kaatuu päälleni ja räjähdän. Kun en enää jaksa ottaa yhtäkään askelta eteenpäin. Kun saan olla heikko, enkä jaksa välittää, tuomitaanko minua sen takia.

Tunnen olevani ulkopuolinen. Olen menettänyt palan itseäni, persoonallisuuttani ja unelmiani. Pettymysten jälkeen ei enää uskalla edes yrittää. Maailmassa on niin paljon hyvää, mutta riittääkö se?

Söin noin 1200-1300 kaloria. Vatsa ei kurninut (no kappas kummaa), ei mielitekoja.

Aamunkostea kukka

Haluaisin olla aasialaisen kaunis ja pidättyväinen. Elegantti ja siro, puhdas ja lauhkea. Raikas kuin aamunkostea kukka. Mutta olen lutka. Olen sekava, huolimaton ja laiska. Eikä minusta koskaan tule mitään muuta.

Kävelin keittiöön aamupalalle ja jokin tuntui väärältä. Reiteni eivät hanganneet toisiinsa. Yritin väkisin läskeillä ja saada ne edes hipaisemaan toisiaan, mutta en onnistunut.

Pystyn kontrolloida itseäni nyt paremmin, kun nälkä ei kasaannu. Se on rauhoittavaa. Minusta ei koskaan tule anorektikkoa. Minulla ei ole sitä vaadittavaa luonteenlujuutta ja tarmoa. En ole perfektionisti. En välitä yksityiskohdista, välitän kokonaisuudesta. Minä olen tuomittu olemaan yksi niistä "epäonnistuneista" syömishäiriöisistä, jotka eivät koskaan pääse kuin enintään hitusen alipainon puolelle. Keskityn kuitenkin siihen ruokavalioon ja elämäntyyliin joka tuntuu parhaiten sopivan minulle, enkä yritä olla jotain, jota en ole.

Onhan epätäydellisyydessäkin jotain uskomattoman kaunista. Se on pieni särö hauraassa posliiniruukussa. Se on kahvinroiskeita valkoisessa pöytäliinassa. Se on jotain erilaista, inhimillistä. Se on kauneutta.

Heijastuma

Uskon, että jokaisesta päivästä, niin kuin ihmisestäkin, löytyy jotain kaunista ja hyvää. Tämäkin hetki, kun makaan sängylläni tunteitani ja ajatuksiani analysoiden, on jollain tapaa syvällinen. Tai sitten olen vain vajonnut omaan maailmaani, jonka värit heijastuvat toisin kuin muiden.

Minä en muista yksityiskohtia, todellisia värejä ja muotoja. En muista keskusteluja, en tapahtumia. Muistan ajatuksia, hetkittäisiä tunteita. Muistan, minkä värisiä tunteet olivat. Joskus ihmettelen, näkevätkö muut maailman näin. Silmäni ovat auki, mutta en oikeasti katso.

Viikonloppu on juuri niin ahdistava kuin odotinkin sen olevan. Silti siihen on mahtunut hymy, jopa naurua. Illalla menen perheen kanssa leffaan. Ruokarutiinit menevät pilalle, ahdistun. Olen pohtinut koko päivän, mikä olisi järkevin tapa syödä, mihin aikaan syön hedelmäsalaatin ja mihin aikaan herkkupatukan. Olen juonut liikaa kahvia ja luullut sen saastuttavan vartaloani. Ainakin se saastuttaa mieltäni. Ei siis se kahvi, vaan sen liiallinen analysoiminen.

Jes!

Katselin luokkakaveria, ihailin sen laihuutta ja siroutta. Kuulin toisten kuiskaavan vieressä: "Hitto kun Emilia on laiha..." ja "Hei Emilia, miks sun pitää olla noin seksikäs?" Mietin, että tuleeko musta koskaan noin laihaa? Tulenko mä koskaan olemaan se, jonka kroppaa muut jumaloi?

Mulla ei ole ollut nälkä. Mä jaksan paremmin. Mulla ei tule järkyttäviä mielitekoja. Mun mielialat ei enää sinkoile hyperinnostuneesta maassa hykertelevästä hullusta täysin masentuneeseen perunasäkkiin ja siitä vihaiseen, vittuilevaan ämmään. Mä syön 1200 kaloria, eikä se ahdista.

Poika, josta olin kiinnostunut vielä vähän aikaa sitten, alkoi seurustella. Se tyttö on aika lihava ja ruma. Kaikki mun kaverit sanoo, että ne on "niin söpö pari". Mä sanon "joo", mutta ajattelen: "Miksi hitossa se ton valitsi?!" Ehkä mun pinnallisen järkeni on vain niin vaikea tajuta, ettei kaikki ole ulkonäöstä kiinni. Ehkä mun on niin vaikea tajuta, että joku voisi oikeasti välittää toisesta ulkomuodosta huolimatta.

Päivä oli ihan mukava kumminkin, ei mitään erikoista. Syömiset meni hyvin, sosiaalinen elämä samaten. Reidet on kaventunut reilusti, on lähtenyt suunnilleen 5cm! Jes!

Kuin eilinen

Jouduin melkeen pakottamaan itseni syömään tarpeeksi. Tiedän, että syömättömyys kostautuisi myöhemmin.
Mielialani ei enää vaihtele niin radikaalisti. Se on ainakin hyvä juttu. Kaloreita tuli noin 1200. Pähkinöillä saa helposti paljon kaloreita ilman, että tulee lihava olo. Ja maha ei kurninut koko päivänä. Vähän vielä ahdistaa, mutta kyllä se tästä vielä paremmaksi muuttuu.

Mietin, miksi edes jaksan elää päivästä toiseen...