Sitä ennen

En ole syömishäiriön vanki, kuten ennen. En ole kontrollissa, enkä enää edes pyri siihen. En laske jokaista suupalaani, en edes välttämättä muista, mitä olen päivän aikana suuhuni pistänyt. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi uutinen. Toistan itseäni usein. Naurattaa ajatella aiempia päivityksiäni.
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin omenan!
Söin 387 kaloria!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Vihaan itseäni!
Nyt aion parantua!
Kaikki on kivaa!
Vihaan itseäni!
Söin 387 kaloria!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin 387 kaloria!
Kaikki on kivaa!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!

Uskon, että olen laihtunut. Ainakin vähän. Housut menevät paremmin jalkaan. Ennen ne eivät meinanneet mennä jalkaan. Sitä ennen ne vain vähän kiristivät. Sitä ennen ne olivat liian isot. Sitä ennen ne roikkuivat päälläni. Sitä ennen ne olivat sopivat. Sitä ennen ne olivat hieman väljät. Sitä ennen ne nyhjöttivät kaupan hyllyssä.
Vaa'allakäyntihän ei tule kysymykseenkään. En uskalla. Ei se mitään auta. Jos petyn lukemaan, ahmin suruuni. Jos ilahdun lukemastani, palkitsen itseni - ruualla.

Nykyään on oikeastaan helpointa olla ajattelematta. En ajattele paljonkaan mitään. Silloin kuin teen poikkeuksen, mielessäni on vain ulkonäköni. Helppoa. Ei tarvitse pohtia niitä muita juttuja.
Tv, lehdet ja urheilu saavat helposti pään tyhjäksi. Alkoholi on turhan petollinen siinä suhteessa, ellei sitten osaa juoda järkevästi. Suosittelen ajatusten kohdistamista johonkin muuhun kuin laihduttamiseen. Ne ajatukset pitää kuitenkin joskus käsitellä pois sieltä saastuttamasta mieltä, mutta sen voi joskus antaa odottaa parempaa aikaa. Sillä aikaa voi keskittyä johonkin helppoon. Syömishäiriö ei ole helppo. Kannattaa siis ajatella jotain muuta. Helposti sanottu.

Toteutus? No, minulla se toimii. Ainakin yleensä.

Olen vain

Haluan eristäytyä.
Kuinka monta pettymystä voi nuori ihminen joutua kokemaan? Sen lisäksi, että kaikki on mennyt päin sanonko mitä, myös syömiset on mennyt huonosti. Olen varmasti taas läskimpi kuin pari viikkoa sitten.

Pessimistinenkö? Ehkä olenkin. Niin olenkin. Lopulta sitä maailmaa ei vain enää voi katsoa samalla tavalla. Enkä edes haluaisikaan. Niin uskottelen itselleni. Kliseisesti sanon, että kukaan ei vain ymmärrä. Mutta se on totta! Toisen ajatuksia on niin vaikeeta ymmärtää, jos ei ole kokenut samaa.

Surullinen en ole. En itke. En oikeastaan edes ajattele. Olen vain. Ja haluaisin olla olematta.

Vaikka en vielä olekaan

Ei saa syödä... Ei saa syödä.
Mun äiti on huolissaan. Siitä, kun mä syön niin paljon herkkuja.

Oksensin taas. Huoh.

Vaikka en vielä innoissani ole, tulen vielä olemaan. Kaikki järjestyy, tiedän sen. Kaikki tulee olemaan hyvin ja minä tulen olemaan onnellinen. Alan nähdä itseni hymyilemässä ihan vain onnellisuuttani.

Mikään ei onnistu. Tuntuu, kuin aika vain lipsuisi ohitseni, enkä ehdi tehdä mitään.
Tällä hetkellä kaikki on huonosti, mutta ehkä pahan jälkeen hyvä tuntuu vieläkin paremmalta?

Tänä sunnuntaina

Yritän muistuttaa itseäni siitä, että loppupeleissä minä määrään. Minä määrään kehostani, minä määrään mielipiteistäni, minä määrään elämästäni. Vaikka muut siihen vaikuttavatkin, se olen minä, joka sanoo viimeisen sanan. En todellakaan tunne olevani vapaa, vaikka moniin verrattuna olenkin.

Mä en jaksa esittää enää. En jaksa esittää, että en mielummin olisi kuollut, tai ainakin jossain muualla. Odotan muutosta elämääni kuin kitudieetillä oleva ylipainoinen ruoka-aikaa. Nyt ymmärsin että minä määrään. Minä teen muutoksen, ja teen sen nyt. Eikä se kuulu kenellekään muulle.

Suutun. Inhoan. Kiukuttelen ihmisille ja puhun heistä pahaa. Vielä enemmän inhoan kuitenkin itseäni. Jokaista  luonteenpiirrettäni, itsekkyyttäni ja heikkouttani. Laiskuus, realismin puute, teennäisyys. Inhoan jokaista sanaa, jonka suustani päästän.

Tänä sunnuntaina minä muutuin, vaikka muut eivät sitä huomanneetkaan. 

Synkät ajatukset

En hymyile. Alla oleva kuva kuvastaa enemmänkin sitä, mitä en ole. Tosin eiköhän kaikki blogini kuvat kuvasta sitä, mitä en ole; laihuutta. Lamaantunut olo, turhuus. On tosi turha olo.

Eilen aamulla paino 57.3kg. Tänä aamuna en päässyt vaa'alle. En ole ahminut.
Googlettelen terveellisten elämäntapojen ja ruokavalion vaikutusta mielenterveen. Pitää syödä hyvin, jotta jaksan. Jotta saan nämä synkät ajatukset pois pääni sisältä.

Mietin, miksi roikun joissain ihmisissä. Ehkä pitäisi alkaa taas itsenäistyä ja olla yksin.

Poikkeuksetta

Olin onneton. Joku ehkä huomasikin, mutta minun onnettomuuteni vain hukkui muihin alakuloisiin kasvoihin Suomen talvessa. Yritin olla poikkeuksellinen. Jollain tavalla hellyyttävämpi ja säälittävämpi kuin muut. Niin kielsin itseltäni itkun, kielsin vaikeuksista juttelemisen kavereille.

Ahmin, varmaan joka päivä. Tai no, ei mikään varmaan, vaan poikkeuksetta. En nyt ehkä ihan hirveitä määriä, mutta merkitseviä kuitenkin. Sellaisia annoksia suklaajäätelöä, kuin syödään suruun. Kun isä kuolee. Tai poikaystävä jättää. Niitä määriä, jotka pitävät meidät tarpeeksi normaaleina ja isoina, ettei kukaan koskaan arvaa salaisuuksiamme.

Makasin sängyssä, hengitin sotkuisen huoneeni tunkkaista ja haisevaa ilma keuhkoihini. Sisään, ulos, sisään, ulos. Hiukset nuolivat päätäni, turvonneista kasvoistani paistoi hoidon laiminlyönti ja kaikki tuntui liian uuvuttavalta. En halunnut ajatella, en halunnut tietää.

Tänään päätin muuttaa suunnan. Tai siis, päätinhän minä jo useitakin kertoja viimeisen kahden viikon aikana, mutta tänään tosiaan tein sen. Siivosin likaiset sukat pois sängyn alta, siivosin keittiön, järjestelin työpyötäni ja laitoin naamani kuntoon, vaatekaapista puhumattakaan. Syöminen, no se ei mennyt ihan suunnitellusti. Heti koulun jälkeen tietty neljä viideosaa päivän kaloreista naamaan. Kaloreita Kiloklubin laskurin mukaan noin 1450, ja kaikki pallot ovat punaisella kuitupalloa mukaanlukematta. En silti anna sen masentaa. Alle 1500 on aina hyvä (tätä en olisi sanonut puoli vuotta sitten, en tosiaan!), joten annan elämänmuutoksen ensimmäisen jäädä mieleeni hyvänä päivänä.

Tarkoituksenani ei ole laihduttaa niin nopeasti kuin voin. Oikeastaan pelkään laihtumista. Se alkaa ahdistaa.
En myöskään yritä olla tosi onnellinen. Yritän saada jotain hyödyllistä aikaiseksi. Yritän tehdä läksyjä joka päivä koulun jälkeen, yritän urheilla, yritän syödä terveellisesti ja pitää pääni edes jossain määrin kasassa. Yritän unohtaa pahan oloni ja keskittyä siihen, millä voin saada edes tulevaisuudestani vähän siedettävämmän.

Vaa'alla en ole käynyt aikoihin, enkä aio hetkeen käydäkään. Veikkaan sen kivunneen järkyttävään 56 tai 57 kiloon... Sen takia tämä korjausliike onkin tehtävä! Mä haluan olla alle 55 kiloa, silloin olen suhteellisen tyytyväinen. Jos muistan oikein...

Lyöty, sen jälkeen nostettu

Jonkun koira haukkui, kun kävelin sen pihan ohi. Luulin, että se on joku mun elämäni käännekohta, herkistyin ja kuvittelin, että kaikki muuttuu yhtäkkiä suuresti.
No se oli ihan normaali hetki. Kävelin kotiin. Tulin koulusta.
Mielialat taas harhailee missä sattuu. Koulun jälkeen olen masentunut. Illalla olen ihan iloinen. Kai. Vaikka ei mulla olekaan mitään, mitä odottaa. Mä vaan olen, lillun tässä turhuudessa ja unelmoin jostain muusta. Joskus luon päässäni tarinoita, joissa isäni kuolee. Joissain versioissa saan syövän, joissain joudun ammutuksi ja selviydyn kuin ihmeen kaupalla. Pääasia on, että saan levätä. Saan olla surullinen, täysin maassa. Löyty, sen jälkeen nostettu ja sitten taas lyöty uudestaan, vielä kovempaa.
Katson tulevaisuuteeni. Muutaman viikon päässä näkyy samaa pimeyttä kuin nyt. Muutaman kuukauden päässä näkyy suhtkoht samaa, ehkä silloin syön aamulla leipää puuron sijaan. Muutaman vuoden päässä näkyy väsymystä, turhautuneisuutta, samaa kuin nytkin. Miksi mä jaksan?

Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin. Koneeni ei ole mitään uusinta mallia, ja nyt se on päättänyt ryhtyä kommentointilakkoon. Luen kaikki kommentit kuitenkin ja teistä on aina kiva kuulla.

Epätodellinen

Menin kävelylenkille. Jossain vaiheessa rupesi ahdistamaan, hikosin kuin taikaiskusta ja itkin. En saanut kunnolla henkeä. Joka puolelle kutitti. Jouduin kääntyä kotiin ja siksi lenkkini kesti vain vajaa tunnin. Kotiin päästyäni riisuin itseni alastomaksi ja makasin sängylläni selälläni ja join vettä. Katsoin paksua reittäni. Ihohuokoset alkoivat liikkua, ne tekivät pieniä ympyröitä nopealla tahdilla. Ravistin päätäni ja kävin levolle.

Tuntuu epätodelliselta. En oikeastaan tee mitään. Niin ne päivät vaan kuluu ja kukaan ei huomaa mua. Vaikka en kyllä huomiota edes kaipaa. Kaipaan vain sitä tunnetta, että joku muistaa ja välittää. En kuitenkaan valita, itse olen vastuussa itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.

Hullu se on

Olen taas vajonnut siihen tyhjyyteen.

En ole surullinen, vaikka olen taas yksin. En itke, en usko kivun olemassaoloon. Kiellän sen. Olen kuin sitä ei olisikaan.

En jaksa siivota huonettani, en jaksa lähteä lenkille. Olen vain yksin, sängyssäni nyhjöttäen ja välillä sohvalla laiskasti teeveetä tuijottaen. Vähäpätöisiä ohjelmia, vähäpätöisiä ajatuksia. Ajattelen, mietiskelen, mutta en kuitenkaan. Olen ainut ystäväni, olen eristäytynyt muusta maailmasta.

Me. Minä ja mieleni. Me keskustelemme. Me vain emme puhu Siitä. Sen sijaan pohdimme sarjakuvien epäloogisia juonikäänteitä ja laskemme vessapaperirullan arkkeja. Mutta ei ajatustakaan Sille. Sitä me emme ajattele. Me molemmat ymmärrämme, että niin on parempi. Koska en halua kuulla, en halua tietää.

"Ei sinulla ole paha olla, olet vain laiska." Minä ja mieleni päätimme, että niin on asian oltava.

Oksettavan säälittävä

Reilut 800 kaloria ja 1h 15min lenkki.

Ei tästä bloggailusta varmaan tule vähään aikaan mitään, kun olen henkisesti niin hiton väsynyt enkä saa ajatuksiani kokoon. Rehellisesti sanottuna olen vain niin oksettavan säälittävä ihminen.

Tuomio

Neiti Känkkä Ränkkä ihmettelee, miksi edes pyörii nykyisen kaveriporukkansa kanssa. Hän ei ymmärrä, mitä hyvää niissä luusereissa on. He eivät ole fiksuja, eivät luotettavia, eivätkä edes kovin hauskaa seuraa. He ovat vittumaisia ja typeriä.

Hän ei enää jaksa. Hän aikoo ryhtyä Warrior-dieetille, jolla syödään vain kerran päivässä. Hän epäonnistui tässäkin päivässä, mutta aikoo nyt pudottaa viisi kiloa nopeasti.

Tuomitkaa minut.

Roikkuja

Ahmin ja oksensin. Luulin jo, että meni hyvin ja olisin voinut ollu koko syyskuun repsahtamatta. Mutta ei. Ei mun edes tehnyt mieli herkkuja. Tuli vain semmoinen olo, että olen arvoton. Ajattelin, etten ole enää syömishäiriöinen, kun syön niin normaalisti. En minä halua olla syömishäiriöinen. Mutta en vain osaa päästää irti.
En oikein tiedä, mitä ajatella tästä repsahtamisesta. Mulla on jotenkin tyhjä olo. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Oksensin nimittäin kaiken pois ja istuin puoli tuntia pöntöllä. Kunhan en tee tästä taas viikon putkea, niin tällä ei pitäisi olla mitään lihottavaa vaikutusta. Olen kuitenkin aika pettynyt itseeni. Enkö opi koskaan?

Uusi kaloriraja on 1000. Alan myös käydä joka päivä lenkillä.

Kysymysmerkkien raiskaus

Tuleeko mun koko loppuelämäni olemaan tällaista? Ihan sama missä olen, tai mitä teen. Toivon silti olevani jossain muualla.
Yritän pysyä kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Jotta en ehtisi tajuta, miten onneton olen.
Mitä järkeä missään edes on? Miksi olla sosiaalinen, miksi opiskella, miksi pitää hauskaa? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi edes on? Miksi vaivaudun ottamaan kengät pois jalasta nukkumaan mennessäni? Lakanat menevät likaiseksi. No mitä sitten? Miksi syön lautaselta, miksi käytän haarukkaa? Mitä väliä?
Elämän tarkoituksemattomuus masentaa mua. Miksi mun pitäisi herätä joka aamu elämään kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, kun ei sillä ole mitään merkitystä maailmalle?

Huomenna ajatukseni ja pienet mietteeni ovat jo unohtuneet. Huomenna otan taas kengät pois jalasta nukkumaan mennessäni. Huomenna lautaselta syöminen ei enaa herätä ajatuksia sen enempää kuin haarukankaan käyttäminen.

Tippuminen

Haluaisin itkeä, mutta en pysty. Itken vain, jos olen ahminut tai satuttanut itseäni jollain muulla tavalla.

Minä en ole vapaa. En voi mennä itkemään sateeseen tai täristä nurkassa yksin. En voi olla hiljaa kun haluan, en voi huutaa halutessani. Haluan aina jotain muuta kuin saan, eikä se ole muiden vika. Ei, vaikka siitä niin katkera olenkin.

Odotan sitä hetkeä, kun kaikki taas kaatuu päälleni ja räjähdän. Kun en enää jaksa ottaa yhtäkään askelta eteenpäin. Kun saan olla heikko, enkä jaksa välittää, tuomitaanko minua sen takia.

Tunnen olevani ulkopuolinen. Olen menettänyt palan itseäni, persoonallisuuttani ja unelmiani. Pettymysten jälkeen ei enää uskalla edes yrittää. Maailmassa on niin paljon hyvää, mutta riittääkö se?

Söin noin 1200-1300 kaloria. Vatsa ei kurninut (no kappas kummaa), ei mielitekoja.

Paperilla

Mä taistelen itkua vastaan. En halua itkeä muiden nähden. "Mikä hätänä?" ne kysyy. En osaa vastata, enkä haluaisikaan. Muutama päivä, ja murheeni on unohdettu. Niin se menee. Enhän minäkään keskity kuin itseeni.

Haluaisin purkaa kaiken tämän pahan olon paperille. Suru, viha, itseinho, katkeruus, pettymys. Jos sen vain saisin tallennettua yhteen hetkeen, yhteen vilkaukseen. Se olisi kaunis, se olisi aito. Taideteos. Ja minä olisin vapaa siitä kaikesta. Minä saisin olla se tyhjä paperi, josta voi vielä tulla mitä vain.

Poikki

Missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Miksi mun pitää olla näin epävarma itsestäni? Miksi mun pitää välittää muiden mielipiteistä? Olen väsynyt tähän kaikkeen. Mä yritän jaksaa, koska mun on pakko. Joka ilta kun pääsen vihdoin nukkumaan, olen taas selviytynyt yhdestä päivästä.

Laihdutus auttaa minua jaksamaan. Kun tuntuu, että elämällä ei ole mitään muuta tarjottavaa, unelma laihuudesta pitää mut järjissäni. Siihen asti haluaisin vain olla näkymätön. Mutta en ole...

Syömiset mennyt kuten muinakin päivinä tällä viikolla.
Jugurtti
kahvia
pähkinöitä

omena

mandariini
kanasoppaa
kunnon ruoka (rasvaperunamuusia, possua ja tomaatti)
eli kehtaisin veikata että yhteensä noin 900kcal. Paremminkin olisi voinut mennä...
Huominen pelottaa.

Joku päivä huomaat

Minua pelottaa
että sinä hylkäät minut
että et enää halua minua

Yritän olla parempi
joskus onnistunkin siinä
Lopulta paljastun
olen vain minä
en kukaan muu

Joku päivä huomaat
etten ole tarpeeksi
enkä tule koskaan olemaankaan

Minua pelottaa
että sinä et rakasta minua
sellaisena kuin olen

Annan sinulle sydämeni

Kahvia ja tupakkaa, mitä muuta voisinkaan toivoa? No vaikka mitä... Päivä oli ihan jees, tosin joidenkin ihmisten kanssa vain hajoaa pää! Jotkut ihmiset pilkkaa mun kaveria... En tiedä, mitä voisin tehdä. Tämä kaveri on aina ystävällinen kaikille, eikä osaa puolustaa itseään. Mä en myöskään osaa puolustaa sitä, en tiedä mitä sanoisin pilkkaajille... Pystyn vain olla kaverin tukena, mutta tiedän, ettei se riitä.

En osaa sanoa ihmisille rakastavani heitä (paitsi kännissä). Mun äiti sanoi rakastavansa mua. Se tuntuu kummalliselta, meidän perheessä ei ole tapana sanoa sitä turhan usein. Ehkä se merkitsee minulle sen takia niin paljon. Ehkä sen takia sen sanominen on niin vaikeaa. Haluaisin sanoa ystävälleni, että mitä tahansa tapahtuukaan, minä rakastan häntä.

Päätin antaa ystävälleni lapun, johon piirsin sydämen punaisella kynällä.

Ruokailut on mennyt hyvin tänään,
jugurttia kuitusekoituksella
pähkinää
kanasoppaa
kahvia
mandariini, eli yhteensä alle 400kcal.
Tein itse kunnon ruuan itselleni, iso porkkana, tomaatti ja keitetty kananmuna. Ei edes tekisi mieli ahmia, mikä on huojentavaa. Ahmimiskierre on voitettu.
Vaaka ilmoitti mun olevan parempi kuin eilen. 56.5kg.

Joka päivä eri ihminen

Mä menen ihan sekaisin kun olen yksin. Mulle tulee kummallinen, näkymätön olo. Mua ahdistaa, tänään on ahdistanut aika paljon. Olen tärissyt, onkohan sittenkään fiksua juoda kolmea litraa kahvia muutamassa tunnissa?

Mä viilsin. Tai oikeastaan raavin. Raavin reisiäni ja polviani neulalla, ei se edes sattunut. 5 viillosta alkoi pulputa verta. Niistä jäi isommat arvet kuin luulin. Eihän toi nyt voinut olla mitään kunnon viiltelyä, eihän? En mä edes tiedä, miksi tein sen. Ainakin se sai mun ajatukset pois ruuasta. Söin aika paljon liikaa, mutta en sentään ahminut tai oksentanut, vaikka mieli teki taas. Reilun viikon päästä joudun pukemaan päälleni mekon. Halusin olla laiha silloin. Enää ei ole mitään mahdollisuuksia. Aion kuitenkin olla syömättä mitään muuta kuin yhden aterian ja omenan päivässä siihen asti.

Masennusolo. Sellainen masennus, että en osaa itkeä. Tuntuu, kuin olisin sivuhenkilö elämässäni. En jaksaisi mitään. Urheiluinnostus kesti sen yhden lenkin ja muutaman x-hypyn verran. Mä jätän velvollisuuteni hoitamatta ja se ahdistaa. Huonetta en ole siivonnut aikoihin, se haisee. Kaapissa ei ole enää edes puhtaita pikkuhousuja.

Miten mä tuhlasin tänkin päivän? Mä taidan olla menossa sumuun. Sitähän mä kai toivoin. Olen taas tyhjä, mun pääni alkaa olla taas tyhjä.