Olen taas vajonnut siihen tyhjyyteen.
En ole surullinen, vaikka olen taas yksin. En itke, en usko kivun olemassaoloon. Kiellän sen. Olen kuin sitä ei olisikaan.
En jaksa siivota huonettani, en jaksa lähteä lenkille. Olen vain yksin, sängyssäni nyhjöttäen ja välillä sohvalla laiskasti teeveetä tuijottaen. Vähäpätöisiä ohjelmia, vähäpätöisiä ajatuksia. Ajattelen, mietiskelen, mutta en kuitenkaan. Olen ainut ystäväni, olen eristäytynyt muusta maailmasta.
Me. Minä ja mieleni. Me keskustelemme. Me vain emme puhu Siitä. Sen sijaan pohdimme sarjakuvien epäloogisia juonikäänteitä ja laskemme vessapaperirullan arkkeja. Mutta ei ajatustakaan Sille. Sitä me emme ajattele. Me molemmat ymmärrämme, että niin on parempi. Koska en halua kuulla, en halua tietää.
"Ei sinulla ole paha olla, olet vain laiska." Minä ja mieleni päätimme, että niin on asian oltava.
Voitko tehdä postauksen blogeista joita luet?
VastaaPoistaVoisin joku päivä tehdäkin, jos osaan. Haluaisitko linkittää jotain esimerkkejä siitä, millainen sen "pitäisi" olla?
VastaaPoista