Odotukset

Mietin aluksi, tekisinkö postauksen niistä surullisista hetkistä, jolloin itken käppyrässä huoneen nurkassa. Pohdin asiaa hetken, mutta sitten tajusin, ettei niitä ole viime postauksen jälkeen ollut kuin yksi. Yksi. Yksi surullinen puolituntinen kolmen viikon aikana. Miksi minä sitä käsittelisin, kun se on niin pieni osa elämääni?

En ole ollut loppuaikaa surullinen. Olen vain porhaltanut eteenpäin kuin mummo suossa. Olenko tuntenut mitään? Olenko vaipunut taas siihen masentuneen synkkään ja mitäänsanomattoman harmaaseen maailmaan? 
En ole.
Ei elämän ja arjen ole tarkoituskaan olla mitään maatamullistavan erikoista ja upeaa. Ei minun tarvitse joka päivä hehkua onneni kukkuloilla ja saada kaikkea mahdollista mitä elämä voikaan tarjota. Olen ihan tyytyväinen tähän, tähän koko elämäntilanteeseeni ja mahdollisuuksiini. Tulevaisuus tuo tullessaan mitä tuo.

En ole ollut viime aikoina mikään suorittava tunteeton zombi. Olen tuntenut iloa, olen nauranut, olen ollut ahdistunut ja epävarma, useinkin. Mutta olen myös uskonut itseeni ja kykyihini, ja se jos mikä on tärkeää!

Perisuomalainen pessimistinen asenne pulpahtelee joskus pintaan, mutta mitä sitten? Turha sitä on kulttuuriaan vastaan pyristellä, antaa vain mennä miten tuntuu parhaimmalta. Joskus elämäni ironisuus jopa naurattaa minua. Itkettää, mutta naurattaa. Maailman lapsena sanon, että naurattaa. :)

Minä en ole mitä sinä minun väität olevan

Iloinen.

Surullinen.

Iloinen.

Surullinen.

Iloinen.

Surullinen.

Iloinen.

Surullinen.

Iloinen.

Surullinen.
Haluan valita iloisen. Toisaalta, en aio enää miellyttää muita oman hyvinvointini kustannuksella. Tavoite: aion uskaltaa tuoda omat mielipiteeni esille ja puolustaa niitä, niin kuin ennen tein. Minä en ole "tyhmä nuori tyttö", vaan nuori aikuinen (no, ehkä olen aika tytöntyllerö vielä), jonka sanottavalla on ihan yhtä paljon painoarvoa kuin muidenkin. Kiitos ja kuittaus. Hyvää yötä. (Haha, kirjoitin varmaan 3 kertaa "öytä".)

Hieman erilaista samaa

Jopas olen ollut pitkään kirjoittamatta. 

Tuntuu hassulta. Aivan kuin olisin kokonaan uusi ihminen, tai ainakin eri osa itseäni kuin aiemmin. Minun on helpompi näyttää heikkouteni ja keskittyä omaan hyvinvointiini. Minä voin ihan hyvin. Menneisyyden pessimismini ja harhakuvitelmani naurattavat minua. Samassa paskassahan mä edelleen ryömin, nykyään vain eri asenteella.

 

Onkohan toiset ihmiset oikeasti herkempiä kuin toiset? Hymähdän huvittuneena aina, kun kuulen sanat: "hän on oikeasti herkkä, vaikka ei uskoisi". Eiköhän se nyt ole aika itsestään selvää!
Kaikkihan näyttää sitä ulospäin enemmän tai vähemmän, mutta onko jokainen ihminen sisältä vakion verran herkkä? Onko jotkut ihmiset oikeasti tunteellisempia kuin toiset? Onko joillakin ihmisillä muka enemmän tunteita kuin toisilla? Ja joillain vähemmän tunteita?

Olen vain lipunut aaltojen mukana tämän syksyn. Elämässä ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Menneisyys ja tulevaisuus tuntuvat epätodellisilta. Tätäkö tämä nyt on?

Annan anteeksi itselleni

Minulla menee hyvin. Laihdutus ehkä ei, mutta muuten kyllä. Viimeksi kävin vaa'alla viime postauksen jälkeisenä päivänä. Petyin ja järkytyin lukemaan; 61.5kg. Huh huh.
Sehän ei nyt kuitenkaan maailmaani kaada.
Lenkille se kyllä saa minut lähtemään.

Kesällä piti olla niin helppo laihtua. Nyt pitää vain aloittaa alusta. Poistaa ajatusmalli "haluan entisiin mittoihin, olen lihonut", ja toivottaa tervetulleeksi "olen hyvä näin, mutta voin saada vielä timmimmän kropan, mikäli haluan".
Minun pitäisi vain alkaa syödä kevyemmin ja liikkua enemmän. Sitten minun tulisi olla ylpeä saavutuksestani, eikä murehtia aiempia epäonnistumisia. Minun tulisi riemuita siitä, että tein sen nyt. Ei haukkua itseäni siitä, etten tehnyt sitä jo aiemmin.

 

 

Haluaisin painaa 55-60 kiloa. Siihen ei ole pitkä matka, eikä edes kiire. Eikä kukaan hengitä niskaan ja lyttää maahan sanoilla: "sinä et ole tarpeeksi". Minä olen antanut anteeksi itselleni.

Vapaus tuli

No voi höhlä. Paino on pysynyt samana jo kolme päivää. 60.8kg. Iso, lihava numero. Olisipa se 52.8kg, mihin tähtään heinäkuuhun mennessä. Iso tavoite, tiedän. Liian iso? Mutta mitäpä muutakaan tekemistä keksisin kesäksi kuin laihduttamisen? Laihduttaminen on kesällä muutenkin niin helppoa. Laihdun yleensä ilman laihduttamistakin.

Kesä tuli, mikään ei velvoita minua. Paitsi okei, pari kirjastonkirjaa pitäisi palauttaa. Ihanaa, mutta pelkään itseni puolesta - ei ole pakko nähdä ketään. Ei ole pakko mennä kouluun ja sosialisoitua edes sen 6 tuntia viisi kertaa viikossa. Vaikka olenkin puhelias ja sosiaalinen, eristäydyn ja syrjäydyn helposti.

Kesällä voisin työstää itsetuntoani. Voi, kun se oli korkealla ennen sairastumistani. Nyt, vaikken enää pidäkään itseäni sairaana (en murehdi painoani jatkuvasti, en oksenna(!!!), en ole hullulla dieetillä tai no miten nyt tämän kesäkuun dieetin ottaa...), niin itsetunto ei ole kuitenkaan palautunut täysin. Joskus olen korvannut itsetunnon puutteen alkoholilla, mutta pidemmän päälle se kyllä aiheuttaa vain lisää epävarmuutta. Kesällä toivoisin pystyväni tähän; juon vain suhteellisen harvoin ja vain muutaman kerralla.
Kyllähän mun itsetunto on noussut tässä koko ajan, vaikka välillä onkin ottanut takapakkia.

Tänään olen syönyt:
mandariinin
vaniljavanukkaan
pari viinirypälettä
kupin kahvia

Ja tulen vielä syömään:
kurkkua
pihvin
kupin teetä
tomaattia
katkarapuja.

Kalorit? Oho, vain 400. Ehkä voisin lisätä listaan vielä jotakin...
Liikuntana parin tunnin kävelylenkki.

Kertokaa ihmiset kesäfiiliksiä, ja pääsikö kukaan kesään mennessä tavoitteeseensa?

Tulos on tämä

Juu, kyllä mä nyt olen tullut siihen tulokseen, että paremmin mulla menee. Urheilu tavallaan pitää pään kasassa, kuten myös normaali muiden kuolevaisten kanssa oleskelu. Tänään liikuin 2h 30min (sali+kävely).

Täytyy myöntää, että olen vähän huijannut. Olen luultavasti syönyt enemmän kuin 1200-1500 kaloria päivittäin. Varmaan on melkein 2000! En ole laskenut kaloreita. Toistan: en ole laskenut kaloreita! Ja sen lisäksi olen vielä huijannut itseäni? Ihanan terve olo tulee! Kuin ensimmäisiä kertoja laihduttaessani.
Ja naureskelen varsinkin tälle: olen syönyt mysliä "laihdutusruokana"... :D

No, kauanhan tota ei nyt kestä. Huomenna pistän ruokavalion vähän remonttiin. Ja aion oikeasti syödä sen 1200-1500 kaloria seuraavat 5 viikkoa. Tähtään noin 5 kilon pudotukseen. :) Ainakin näin ensialkuun.

Mietinpähän tässä hetkisen... Vaikka olenkin tavallaan ollut laihdutusmielessä niin pettynyt itseeni tällä viikolla, niin tajusin, että onhan se paino kuitenkin tippunut noin viikossa jo 1.5kg.

Heijastepinnat

En oikein osaa sanoa, että meneekö nyt tosi hyvin vai aika huonosti. Olen tehnyt itseni äärimmäisen kiireiseksi ja viettänyt paljon aikaa kavereiden seurassa. Sosiaalisissa tilanteissa olen ihan hyvällä tuulella, enkä vilkuile paksuja reisiäni heijastepinnoista kuin vain vähän. Toisaalta iltaisin, yksin ollessani, itken ja mietiskelen itsemurhaa.

Olen syönyt tosi tyhmästi. Skippaillut aterioita ja korvannut ne suklaalla ja sokerittomilla karkeilla. Tämän seurauksena seuranani on kulkenut aina joko ummetus tai hirveät vatsakrampit. Paino on tippunut vähän, mutta ei tarpeeksi. Tänä aamuna paino 60.4kg. Luulin tuon suuren painon olevan suurimmilta osin nestettä, enkä stressanut vielä viikko sitten. Mutta ei se näköjään ole, kun pysyy yli kuudenkympin näin pitkään! Olen siis oikeasti paisunut syksyn 52-kiloisesta tällaiseksi sotanorsuksi.

Suunnitelmissa on jatkaa suunnilleen samaa rataa, mutta muuttaa toi syöminen vähän terveellisempään suuntaan. 1200-1500 kaloria ei edes ahdista niin paljoa, jos liikkuu paljon. Kesä tulee pian, mutta en silti ala pakonomaisesti laihduttaa kitudieeteillä. Olen paljon onnellisempi, kun syön.

Pian kesä voi alkaa

Tässä sitä ollaan, lihavampana kuin koskaan ennen. Vaaka näyttää 61.7kg, mutta en jaksa masentua sen takia. Mulla on rauhallinen fiilis ja kaikki palaset tuntuvat loksahtavan paikoilleen.

Vaikka joskus itkenkin ja toivon olevani siellä pimeydessä, suurimmilta osin olen ihan tyytyväinen ja iloinen. Olen sosiaalisempi ja itsevarmempi. Onnea mulle tuo nyt kesän tulo, uskon koko sydämestäni sen olevan tähän mennessä paras kesäni. Kesän jälkeen toivon mukaan pääsen muuttamaan omilleni ja aloittaa varhaisaikuiselämäni. Ja hei, kesään on alle kuukausi aikaa?! Siihen on juuri sopiva aika, nimittäin nyt mulla on kolmisen viikkoa aikaa piristyä ja energisoitua vielä lisää (lue: laihtua pari kiloa) ja valmistautua! Aion kesällä tehdä retkiä, käydä festareilla ja rannalla, rullaluistella, käydä piknikillä, juosta pitkiä lenkkejä aamuvarhasella, syödä mansikoita, hankkia kesäromanssin...
Ehkä kaikki toiveeni eivät toteudu, mutta entäs sitten! Saahan sitä tyttö nyt haaveilla. ;)

Naps, muutamat ennen-kuvat otettu, myöhemmin julkaisen ne täällä upeiden jälkeen-kuvien rinnalla.

Mulla on tosi nostalginen fiilis! En ole ollut näin täpinoissäni ja unelmoiva sitten yläasteen alun. Minä 1, masennus 0!