Mietin aluksi, tekisinkö postauksen niistä surullisista hetkistä, jolloin itken käppyrässä huoneen nurkassa. Pohdin asiaa hetken, mutta sitten tajusin, ettei niitä ole viime postauksen jälkeen ollut kuin yksi.
Yksi. Yksi surullinen puolituntinen kolmen viikon aikana. Miksi minä sitä käsittelisin, kun se on niin pieni osa elämääni?
En ole ollut loppuaikaa surullinen. Olen vain porhaltanut eteenpäin kuin mummo suossa. Olenko tuntenut mitään?
Olenko vaipunut taas siihen masentuneen synkkään ja mitäänsanomattoman harmaaseen maailmaan? En ole.Ei elämän ja arjen ole tarkoituskaan olla mitään maatamullistavan erikoista ja upeaa. Ei minun tarvitse joka päivä hehkua onneni kukkuloilla ja saada kaikkea mahdollista mitä elämä voikaan tarjota. Olen ihan tyytyväinen tähän, tähän koko elämäntilanteeseeni ja mahdollisuuksiini. Tulevaisuus tuo tullessaan mitä tuo.
En ole ollut viime aikoina mikään suorittava tunteeton zombi. Olen tuntenut iloa, olen nauranut, olen ollut ahdistunut ja epävarma,
useinkin. Mutta olen myös uskonut itseeni ja kykyihini, ja se jos mikä on tärkeää!
Perisuomalainen pessimistinen asenne pulpahtelee joskus pintaan, mutta mitä sitten? Turha sitä on kulttuuriaan vastaan pyristellä, antaa vain mennä miten tuntuu parhaimmalta. Joskus elämäni ironisuus jopa naurattaa minua. Itkettää, mutta naurattaa. Maailman lapsena sanon, että naurattaa. :)
Oli mukava lukea tällainen postaus, että asiat on paremmin! Elämä on hyvä ja onnellinen asia, vaikkei se aina ole ruusuilla tanssimista! Pitäisi vaan muistaa se aina..
VastaaPoistaVoimia ja tsemppiä jatkoon!♥
Kiitos paljon <3
PoistaTsempit sullekin! :)