Olen vain

Haluan eristäytyä.
Kuinka monta pettymystä voi nuori ihminen joutua kokemaan? Sen lisäksi, että kaikki on mennyt päin sanonko mitä, myös syömiset on mennyt huonosti. Olen varmasti taas läskimpi kuin pari viikkoa sitten.

Pessimistinenkö? Ehkä olenkin. Niin olenkin. Lopulta sitä maailmaa ei vain enää voi katsoa samalla tavalla. Enkä edes haluaisikaan. Niin uskottelen itselleni. Kliseisesti sanon, että kukaan ei vain ymmärrä. Mutta se on totta! Toisen ajatuksia on niin vaikeeta ymmärtää, jos ei ole kokenut samaa.

Surullinen en ole. En itke. En oikeastaan edes ajattele. Olen vain. Ja haluaisin olla olematta.

Syypää

Tämäkin päivä on kulunut itkien. Ja oksennellen. Nyt vasta myönnän sen kunnolla itselleni. Mulla on bulimia. Mä en ole ikinä sanonut sitä ääneen. Kirjoitettuna se ei ole niin paha. Mulla on bulimia. Sairastan bulimiaa. Täytän bulimian kriteerit. Vaikka olinkin monia kuukausia oksentamatta, sairastin silti bulimiaa. Ahmin silloinkin, vaikken niin suuria määriä, ja kompensoin sitä liikunnalla. Bulimia. Bulimia. Bulimia.
Oksentaminen on se mun salaisuuksista, jonka olen pitänyt äärimmäisen hyvin piilossa. En vain voi sanoa sitä kenellekään. Ehkä ne ymmärtäisi, jos kertoisin. Mutta en voi. Voin sanoa, ettei kaikki (mikään) ole hyvin, mutta en voi kertoa syytä.

En ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi, mitä teen väärin. Totta kai, kun niin usein olen epäonnistunut. Aina epäonnistunut. En vain ehkä osaa korjata asiaa. Vai osaanko? Heräänkö huomenna taas tavalliseen tapaan aamuun, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta? Vai voisinko vihdoin herätä tuntien jotain uutta ja saada toivoa paremmasta?

Kävin äsken pienellä kävelylenkillä. Istahdin puistonpenkille ja poltin tupakan. Mietin, että miksi olen niin näkymätön. Mutta enhän minäkään näe kuin itseni. Omat murheeni ja tarpeeni. Ehkä joku ystäväni tekee hidasta henkistä kuolemaa samalla kuin minä puristelen reisiläskejäni peilin edessä.

Monella eri tavalla yritän asian nähdä. Lopputulos on aina sama. Minä olen syypää kaikkeen.

Arvoton

Olen itkenyt koko päivän. Ilmeisesti mun on turha edes kuvitella koskaan olevani onnellinen. Vihaan itseäni ja perhettäni ja ystäviäni. Aina kun mä pyydän apua, ystäviltäni tai äidiltäni, kuuluu vastaus: "No, kyllä se siitä, ei sulla nyt mitään niin suurta ongelmaa ole." Ei sitten, ei mulla sitten varmaan ole mitään ihmisarvoakaan, ei mua sitten varmaan tarvitse ottaa tosissaan.
Olen ruma ja läski. Hiuksenikin ovat oksettavat kun suuri osa on tippunut pois. Olen läski. Olen hyllyvä valas, ahne porsas.
Olen laiska enkä saa mitään aikaiseksi. NYT MÄ TEEN ASIALLE JOTAIN! OLISIN MIELUMMIN KUOLLUT KUIN JATKAISIN NÄIN!

Mun piti tulla takaisin tauolta iloisena, laihtuneena ja itsevarmana. Mutta ei, kun toistan samoja virheitä koko ajan! Olen tyhmä, olen tosissaan niin tyhmä ihminen.

Viimeisen kerran mä sanon, että tälle tulee loppu nyt. Menen sitten huonompaan tai parempaan suuntaan, tähän en ainakaan jää.

En kestä itseäni

Suunnitelmat muuttuu koko ajan. Mä en kestä itseäni. Siksi aion laihduttaa 10 kiloa niin nopeasti kuin mahdollista. Kyllä, olen lihonut taas. Paljon. Tänä aamuna painoin 61.3kg. Oksettavaa. Olen oksettava.

Tänään olen syönyt 445 kalorin edestä ruokaa. Oikeasti mun ei pitänyt syödä mitään.

4 viikkoa

 Taas tein sen saman virheen. Ahmin. Niin kuin joka hemmetin ikinen päivä! Koulun jälkeen mulla on aina hetki aikaa olla ja rauhoittua ennen pakollisia velvollisuuksia ja askareita (joita en kuitenkaan saa aikaseksi tehtyä...), ja niin kauan kuin syön, rauhan hetki jatkuu. Niinpä syöminen menee aina täysin liiallisuuksiin.

Mä oksensin äsken.

Pitää ilmeisesti ryhtyä jollekin tiukalle dieetille, jotta mulla on tarkat säädökset ruoka-aikojen ja -määrien suhteen. Ja lopulta siitä syntyy uusi rutiini ja pääsen eroon tästä uhkaavan huonosta vanhasta. Kehittelempä siis näin alkuun itselleni vaikka 4 viikon dieetin. Samalla keskityn myös ulkonäön muihin osa-alueisiin, laihuus ei riitä minulle. 52-kiloisena pukeuduin nuhruisiin college-housuihin ja yli-isoihin, kahvin tahrimiin huppareihin. Tällä kertaa aion hoitaa ihoani, hampaitani, hiuksiani ja kynsiäni, sekä käydä shoppailemassa ja panostaa joka päivä pukeutumiseen.

Suunnittelen tämän dieetin tänä iltana huolella ja tulen sitten postaamaan sen kaikki tiedot tänne bloginkin puolelle. Alan samalla pitää ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa aina mukana, ei ainoastaan netissä.

 

 

Mitä pelkään

Mitä mä oikeasti pelkään? En pääse melkein päivittäisestä ahmimisesta eroon, en sitten millään. Olen kokeillut tosin vain itsekurimenetelmää, sekä tietty "pysy poissa kotoa"-keinoa. Oksentaminen jäi jo pois, siihen en enää halua palata. Onnekseni ahmimiskohtausten kalorit jäävät kohtuuden rajoihin, joten en liho ainakaan merkittävästi. Tai ehkä tästä olisi helpompi päästä eroon, jos se olisi ihan kunnon elämää näkyvästi haittaava ongelma. Ei tämä muuta tee kuin syö itsetuntoani.

Tiedän, että ratkaistakseni ongelmani mun pitää alkaa ajatella eri tavalla. En vain tiedä, että mitä teen väärin ja mitä tulisi tehdä. Masentaa ajatella, että luultavasti huominen on ihan samanlainen kuin tämäkin päivä - koulusta kotiin päästyäni olen vielä ihan varma, etten mokaa. Sitten syön välipalaa, sitten vähän lisää, sitten huomaankin liikkumisen ja jopa hengittämisen olevan vaikeaa.

Haluan muuttaa elämäni, useimmat päiväni rutiinit ja pohtia ajatusmaailmaani. Mitä minä arvostan ihmisessä? Miksi? Miksi arvostan jotain piirrettä jossain muussa, mutta itsessäni se on oksettavaa ja säälittävää?

Jatkumo

Toissapäivänä söin, jonka jälkeen oksensin, jonka jälkeen söin, jonka jälkeen oksensin. :(
Eilen koulussa oli tukala olla, koska tunsin olevani maailman oksettavin ja rumin ihminen. Kavereiden seura kuitenkin helpotti oloani, ja päätin luopua suunnitelmissani olleesta syömälakosta.

Miksi kuvittelen, että elämäni alkaa sitten kun olen laiha? Miksi en uskalla ajatella, että voisin laittaa sen kivan paidan päälle jo tänään, enkä vasta 5 kiloa laihempana?
Näistä mietteistä huolimatta tavoite on laihtua 4 kiloa kahdessa viikossa.

Huono suunta

Oksensin. Ensimmäistä kertaa melkein 5 kuukauteen. Päivä alkoi vielä ihan hyvin, myöhemmin tilanne oli vielä siedettävä, mutta sitten luovutin. En ahminut niin paljoa kuin pystyisin. Oikeastaan ei mulle edes tullut huono olo enkä tuntenut oloani tukalan täydeksi. Lopulta kuitenkin pakenin tilannetta suihkuun, jossa puklasin kaiken ulos viimeisen 3 tunnin ajalta. Helposti tuli. Se oli nopeasti ohi. Tuli vähän turvallinen, nostalginen fiilis, niinhän tein aina ennen. Silloin, kun pelkäsin lihomista niin paljon, etten pystynyt pitää ruokaa sisälläni.

Miksi minä sitten annoin laatan taas lentää? Perustelin sen itselleni sillä, että sehän olisi vähän sama asia, kuin että olisin ryyppäämässä ja laattaisin. Sellaistahan tapahtuu joskus melkein kaikille.
Ajattelin myös sitä poikaa.

Pelkään, että kasvoilleni jää tästä oksennusturvotus ja näytän huomenna lihavalta koulussa. No, turvotus olisi tullut ilmankin oksentamista. Söin nimittäin niin paljon hiilareita.

Suhteellisen parantumismyönteinen blogini on taas menossa vähän sairaampaan suuntaan, pahoittelen... Kirjoitan kuitenkin elämästäni, juuri niin kuin se on.

Aika unohtaa

Mun elämäni on nykyään (no, oli se ennenkin) vain jatkuvaa kamppailua ruuan kanssa. Tänä aamuna katselin itseäni peilistä ja sovitin vaatteita. Järkytyin oikein. Olen kasvanut. Miehekkäämmäksi. Ei läski, mutta iso. Vaa'alle aion astella huomisaamuna, se ei olekaan joutunut littaantua painavan ruhoni alle vähään aikaan.

Se poika mun olisi ehkä parasta unohtaa. Mua vaan alkaa masentaa entistä enemmän. Oon liian iso sille. Se varmasti haluaa vierellensä jonkun pienen ja hoikan tytön, joka sopii ihanasti kainaloon. Minä olisin vain se läskireisi "mitä jos pidetään tää suhde ihan vaan salassa, kun en kehtaa esitellä sua mun kavereille ja perheelle"-tyttö.

Pitäisi vain saada laihdutettua. Mutta kun, mutta kun. Itsekuri ei riitä. Ruoka vain on niin tuskallisen koukuttavaa... (No yllätys.)

Tiedän, ettei ulkonäkö ole kaikki kaikessa. Tässä on jotain muuta taustalla. Mietin vain, että mitä.

Paljon sanoja, vähän tekoja

Eilen taas vaihteeksi ahmin kaapit tyhjiksi. Sen seurauksena tänään aamupaino 59.3kg. No hyi. Tuo luku ei lämmittänyt sydäntäni, ei sitten ollenkaan. Niinpä söin vain alle 600 kaloria ja urheilin 1h 40min.

Kuuntelen musiikkia ja yritän unohtaa. Kaikki epäilee mua, en pysty edes laihtumaan. Sanon aina tekeväni sitä ja tätä, joskus jopa uskon itseeni. Kukaan muu ei. Haluan päättää itse omasta elämästäni. Ainakin vartalostani voin itse päättää. Ja ulkonäöstäni muutenkin. Mä pystyn tähän. Nyt mä pystyn tähän.

Messy

Aamupaino 57.7kg. No ei tosiaan tuonut hymyä huulilleni. Kaiken lisäksi jätin urheilut väliin tänään ja mussutin leipää, karkkia, suklaata ja limua. Huoneeni rukoilee minua siivoamaan itsensä ja läksyt kaipailevat tekijäänsä. Masentaa olla tällainen turha, itsekuriton luuseri.

En kai mä nyt niin paljoa

Eilen aamupaino 57.9kg. Tänä aamuna unohdin punnita itseni ennen aamupalaa, mutta sen jälkeen (verkkarit ja t-paita päällä) paino oli 58.5kg. En mä nyt niin paljoa uskonut syöväni.

Aloin vähän miettiä tätä mun ulkonäköäni muiltakin kannoilta. Keskityn suurimmilta osin painoon, vaikka voisin keskittyä vaikka luomaan omaa tyyliäni ja tehdä kivoja kampauksia ja opetella meikkaamaan tosi hienosti. En viitsi käyttää hienoimpia vaatteitani, koska "säästelen" niitä siihen asti kun olen laiha. Ihan typerää! Tietty laiha on parempi kuin pullea, ja olisin paljon nätimpi vähän kevyempänä, mutta ei sen pitäisi mua estää laittautumasta nätiksi jo nyt! Parempi laittautunut pullea kuin laittautumaton, huolimattoman ja sotkuisen näköinen pullea.

Okei, yksi syy tähän haluuni kaunistua nyt muutenkin kuin laihtumalla, on se poika (josta on tietty pakko puhua joka postauksessa). Ehkä törmään siihen joku päivä ja se ajattelee mielessään mun olevan kaunis.