Kovetan sydämeni

Jaksaa, jaksaa, kyllä se jaksaa. Ei se tarvitse vielä ruokaa, ei vielä. Paino tippui 54 kiloon. Teen jotain oikein, vihdoin! Aamulla keitän puuron, sitten heitän sen pönttöön. Päivällä syön enintään 100kcal edestä jotain ja illemmalla lämpimän ruuan. Hyvin jaksaa. Vielä ainakin.

Kännykkä oli päiviä pois päältä. Ei kukaan ollut soittanut. Ei sillä, etteikö ne olisi muistanut. Ne ei vain halunnut mun änkevän niiden mukaan. Tekstasin lopulta "kaverille". Vastaus: "En oo puuhaillu paljo mitää. Sori en ehi nähä kun kiirettä pitää." Vale. Tekstasin toisellekin. "Sorii en mä ehi täl viikol."

Mä toivoin, että luulin vain. Halusin uskoa, että olen vain kehitellyt kaiken päässäni, kyllä ne oikeasti musta pitää. Parempi kuitenkin kovettaa sydän jo tässä vaiheessa. Näin on käynyt aiemminkin. Mun kaveriporukka hylkäsi mut. Jätti vastaamatta soittoihin kun piti nähdä, feidaili, jätti ulkopuolelle kaikesta. Ei ne koskaan voineet päin naamaa mitään sanoa. Se satutti eniten. Olin se säälittävä roikkuja, joka ei millään tajunnut ettei sen seuraa kaivata. Se mä olin, ja sitä en enää koskaan tule olemaan. Mielummin olen yksin.

Pahoittelen vielä, etten voi vastata kommentteihin. Luen ne kuitenkin aina tietenkin ja arvostan jokaista. Ja huomasin että mulla on jo 40 lukijaa, kiitos teille kaikille!