Menin kävelylenkille. Jossain vaiheessa rupesi ahdistamaan, hikosin kuin taikaiskusta ja itkin. En saanut kunnolla henkeä. Joka puolelle kutitti. Jouduin kääntyä kotiin ja siksi lenkkini kesti vain vajaa tunnin. Kotiin päästyäni riisuin itseni alastomaksi ja makasin sängylläni selälläni ja join vettä. Katsoin paksua reittäni. Ihohuokoset alkoivat liikkua, ne tekivät pieniä ympyröitä nopealla tahdilla. Ravistin päätäni ja kävin levolle.
Tuntuu epätodelliselta. En oikeastaan tee mitään. Niin ne päivät vaan kuluu ja kukaan ei huomaa mua. Vaikka en kyllä huomiota edes kaipaa. Kaipaan vain sitä tunnetta, että joku muistaa ja välittää. En kuitenkaan valita, itse olen vastuussa itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti