Poikkeuksetta

Olin onneton. Joku ehkä huomasikin, mutta minun onnettomuuteni vain hukkui muihin alakuloisiin kasvoihin Suomen talvessa. Yritin olla poikkeuksellinen. Jollain tavalla hellyyttävämpi ja säälittävämpi kuin muut. Niin kielsin itseltäni itkun, kielsin vaikeuksista juttelemisen kavereille.

Ahmin, varmaan joka päivä. Tai no, ei mikään varmaan, vaan poikkeuksetta. En nyt ehkä ihan hirveitä määriä, mutta merkitseviä kuitenkin. Sellaisia annoksia suklaajäätelöä, kuin syödään suruun. Kun isä kuolee. Tai poikaystävä jättää. Niitä määriä, jotka pitävät meidät tarpeeksi normaaleina ja isoina, ettei kukaan koskaan arvaa salaisuuksiamme.

Makasin sängyssä, hengitin sotkuisen huoneeni tunkkaista ja haisevaa ilma keuhkoihini. Sisään, ulos, sisään, ulos. Hiukset nuolivat päätäni, turvonneista kasvoistani paistoi hoidon laiminlyönti ja kaikki tuntui liian uuvuttavalta. En halunnut ajatella, en halunnut tietää.

Tänään päätin muuttaa suunnan. Tai siis, päätinhän minä jo useitakin kertoja viimeisen kahden viikon aikana, mutta tänään tosiaan tein sen. Siivosin likaiset sukat pois sängyn alta, siivosin keittiön, järjestelin työpyötäni ja laitoin naamani kuntoon, vaatekaapista puhumattakaan. Syöminen, no se ei mennyt ihan suunnitellusti. Heti koulun jälkeen tietty neljä viideosaa päivän kaloreista naamaan. Kaloreita Kiloklubin laskurin mukaan noin 1450, ja kaikki pallot ovat punaisella kuitupalloa mukaanlukematta. En silti anna sen masentaa. Alle 1500 on aina hyvä (tätä en olisi sanonut puoli vuotta sitten, en tosiaan!), joten annan elämänmuutoksen ensimmäisen jäädä mieleeni hyvänä päivänä.

Tarkoituksenani ei ole laihduttaa niin nopeasti kuin voin. Oikeastaan pelkään laihtumista. Se alkaa ahdistaa.
En myöskään yritä olla tosi onnellinen. Yritän saada jotain hyödyllistä aikaiseksi. Yritän tehdä läksyjä joka päivä koulun jälkeen, yritän urheilla, yritän syödä terveellisesti ja pitää pääni edes jossain määrin kasassa. Yritän unohtaa pahan oloni ja keskittyä siihen, millä voin saada edes tulevaisuudestani vähän siedettävämmän.

Vaa'alla en ole käynyt aikoihin, enkä aio hetkeen käydäkään. Veikkaan sen kivunneen järkyttävään 56 tai 57 kiloon... Sen takia tämä korjausliike onkin tehtävä! Mä haluan olla alle 55 kiloa, silloin olen suhteellisen tyytyväinen. Jos muistan oikein...