Haluan olla yksin, mutta silti haluan niin paljon, että joku välittää. Perhe, kaverit. Tarvitsenko mä niitä? Tarvitsen, enemmän kuin mitään. Miksi sitten työnnän niitä jatkuvasti pois, ulos mun ovesta, ulos mun elämästä? En tunne olevani niiden huolen arvoinen. En ole niiden ajan arvoinen.
Sen ne haluaa kuulla. Että mulla menee hyvin, että jokainen päivä herään uuteen aamuun leveä hymy kasvoillani. Että joskus pysähdyn miettimään, miten paljon rakastankaan elämää, ja miten kirmaan eteenpäin onnellisena, tyytyväisenä ja nuoruudenpäivistä nauttien.
Sano sitten siihen, että oikeasti sua ahdistaa ja pelottaa, oikeasti ruoka ja laihdutus on sun pakkomielle, oikeasti sä haluaisit luovuttaa ja käpertyä kasaan ja itkeä, paeta tätä kaikkea kun mikään vaan ei tunnu hyvältä. Sano sitten siihen, että on niin paha olla, että sairastuit syömishäiriöön ja tarvitset apua.
En halua satuttaa niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti