Mukataiteellinen

Jokainen hymy
on mulle kuin vuori
Mutta en tunne iloa huipulla
Jokainen katse
paljastaa esitykseni
En osaa hymyillä silmillä
Jokainen nauru,
hiljainen, vaivaantunut
Tuntuu kuin kuuro pakotettaisiin kuulemaan

Tämä on siis kirjoittamani runo pahimmilta masennusajoiltani. Ehkä te pidätte sitä teininä ja nolona, mutta se kuvasi tunteitani täydellisesti... Tää blogi on nyt menny aika paljon vaan angstaamiseks ja masentavaks paskaks muutenkin. No, tätä mun elämä on. Huomenna ainakin pakotan itseni vaa'alle. Vihaan vaa'alla käyntiä, en halua nähdä niitä numeroita. Mutta se on tehtävä.

Halusin vain vielä sanoa tähän, että en vaan voi keskittyä mihinkään. En voi lukea kirjaa, vaikka rakastan lukemista. En voi katsoa elokuvaa, jonka olen jo kauan halunnut katsoa ja joka pölyyntyy yöpöydälläni. Lähimuisti on olematon. Laitan kännykkään herätyksen, heti sen laitettuani yritän laittaa herätyksen uudelleen. Mä luin masennus- ja syömishäiriöblogeja vähän nuorempana. Silloin tää kaikki kuulosti aika siistiltä. Ei se olekkaan.

Mä voisin jopa ottaa vain tän kylmyyden, kuivan ihon, finnit, itseinhon, epävarmuuden, unohtelevaisuuden, väsymyksen tai minkä vain, mutta en kestä tätä ahdistusta... Se satuttaa eniten. Siksi nykyään aina kun loydän itseni tuijottamassa tyhjyyteen, olen iloinen, että ainakin pääsin hetken ajaksi pakoon ahdistusta. Ainakin hetkeksi...