Mä haluan jonkun, joka kahmaisee mut syliinsä, kun tuntuu pahalta. Jonkun, jonka sylissä voin itkeä, jonka vuoksi voin itkeä. Jonkun, johon voin luottaa. Jonkun, jonka katseesta mä näen, että se palvoo mua sellaisena kuin olen.
Kaipaan kosketusta. Hellää kämmentä, joka vaeltelee mun kropallani. Joka saa mut värähtelemään, vaatimaan lisää.
Mä haluan jonkun, joka rakastaa mua.
Voi, varmasti löydät vielä jonkun ihanan joka rakastaa<3
VastaaPoistaKiitos lohduttavista sanoistasi <3
VastaaPoista...ehkä löydän, jos päästän tarpeeksi lähelle, ehkä en.
Narsistinen itserakkaus on tärkein elementti elämässä, vaikka häviäjät eivät sitä siedäkkään. Puolison tarkoitus on pönkittää omaa egoa eli edistää omaa asemaa. Rakkaus on keksitty vaan sitä varten ettei tunteelliset, heikot ja tyhmät ihmiset, hyppisi ikkunoista. Suosittelen rakastamaan omaa ylivertaista älyä, ulkonäköä ja tyyliä.
VastaaPoistaKapitalisoi nätti nassusi ja narraa esimerkiksi joku 25-30 vuotias komea perijä, pankkiiri tai huippu-urheilija, niin alkaa elämä hymyillä ;) Voit keskittyä 100% ulkonäköösi, joka on täysin oikein. Keinosi tuntuvat olevan vaan päin metsiä, huomaa että olet pahasti pihalla näistä asioista.
Whitney Houston laulaa muuten kauniisti ja sanoma on kertakaikkiaan upea:"Because it's impossible in this world we live in to empathize with others, we can always empathize with ourselves."
- Uomo Universale
Hei Olivia! Minä olen yli kuusikymppinen muori, joka sairastin anorektista laihdutusta kuusikymmentäluvulla.Ymmärrän, miten ajattelet ja tunnet, se on minulle hyvin tuttua. Silloin ei puhuttu anoreksiasta eikä bulimiasta mitään, en tiedä oliko diagnooseja olemassakaan. Olin 17-vuotias, kun aloitin, olin 163 cm ja painoin 63 kiloa. Reidet olivat paksummat kuin muilla jne. Kun laihtuminen alkoi sujua, olin ylpeä itsekontrollistani ja vahvasta tahdostani. Muutin kotoa vuokralle ja elin hyvin vähällä rahalla. Koko elämä alkoi keskittyä ruokaan, liikuntaan ja nälkään. Tunsin muutaman ajan kuluttua, että elin säästöliekillä, energiaa oli vain kouluun, kaveritouhuja en enää juuri jaksanut. Välillä ahmin ja oksensin.Ulostus ei tahtonut tulla, siitä oli vaivansa.Paino laski kuin itsestään. Koetin kyllä huolehtia vitamiineista. En muista mikä oli paino,yli 50 kuitenkin, kun kuukautiset lakkasivat. Lääkäri antoi minulle ehkäisytabletteja, jolloin niukat kuukautiset tulivat, muutoin en niitä tarvinnut koska en kuvitellutkaan seurustelua. Tai vain kaukaisesti kuvittelin.Minulle sanottiin, että olen liian laiha, ettei se ole kaunista, mutta en nähnyt niin, vain laihuus oli minusta hyvää.Tolkkua oli kuitenkin sen verran, että sairaalakuntoon en itseäni päästänyt ja jaksoin kulkea koulussa.
VastaaPoistaKun olin 20, pyysi tätini minua luokseen asumaan pieneen asuntoonsa, kun tiesi rahan puutteeni. Sen vuoden nukuin hetekalla tädin vieressä. Olin kuin vierihoidossa , vaikka emme puhuneet mistään erityisestä, elettiin vain hyvää arkea.Aloin syödä, painoni nousi melkein kymmenen kiloa, voimat palasivat ja kuukautiseni palasivat.
Lähdin opiskelemaan, tapasin ensimmäisenä opiskeluvuonna mieheni, menimme naimisiin, saimme kaksi lasta.Mies ei olisi huolinut minua luisena, hänelle ovat pyöreät rinntani tärkeät vieläkin. Tätini ei ollenkaan tiennyt, minkä valtavan hoitotyön hän teki. Myöhemmin kerroin hänelle. Olen kiitollinen siitä, että sisuskaluni eivät menneet lopullisesti pilalle, vaan sain lapsia. Suren sitä, että hukkasin parhaat nuoruusvuoteni, noin 17-20, itseni rajoittamisessa, kapean kapessa elämässä. Kun katson valokuvia , näen sen mitä silloin en nähnyt, esim. etupuolella vain tönköttävät lonkkaluut. Aikuisena olen ollut normaalipainoinen. Ihanaa että paranin. Toivon sydämestäni sitä sinulle ja muille nuorille!
Kiitos kommentoinnista, tarinasi pistää kyllä ajattelemaan. Vaikka järki sanoo, että lopeta nyt, niin se vain on niin vaikeaa. Varsinkin, kun tällä hetkellä tuntuu niin hyvältä... Olet onnekas kun olet parantunut sh:stasi ja saanut perheen. Sitä minäkin haluan joku päivä. Vain olla onnellinen.
VastaaPoistaEi se minullakaan aivan järjellä tapahtunut, Minulla oli vaikeata omassa kodissani, josta minun oli pakko päästä pois. Täti oli minulle kuin toinen äiti, joka hyväksyi minut. Sitä kai janosin ja nimenomaan äitihahmolta. Silloin vasta aloin hyväksyä itseni naisena,sitä ennen se oli kovin hukassa ja kaukana enkä olisi pystynyt parisuhteeseen. Kosketus oli minulle hyvin vieras ja kavahdettava asia.
VastaaPoistaNiin no, vaikka niin kovasti kaipaan kosketusta ja poikaystävää, niin en anna sen tapahtua... Koska se ahdistaa liikaa
VastaaPoista