Luulin heränneeni. Luulin jättäneeni kaiken taakseni, kun aloin syödä, piristyä ja nauraa. En käynyt vaa'alla, halusin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Hankkiuduin kiireiseksi, skarppasin koulunkäynnin kanssa ja hankin salikortin. Tapasin kavereita.
Syömishäiriölle ei saanut jäädä aikaa. En saanut ajatella sitä, en uhrata sille edes pienintä ajatuksenhiventä. Salaa se kuitenkin ryömi takaisin elämääni. En halunnut myöntää sitä itselleni. Annoin sen siis jatkua.
Pian mielialanikin alkoi laskea. "Leikittelen ajatuksella, että kuolisin. Ne varmaan säälis mua sen takia, ettei kukaan mua jäis kaipaamaan." En usko, että kukaan ihan oikeasti tarvitsee mua. Yksi muiden joukossa, liian näkymätön. Työnnän ihmiset pois luotani, se on niiden omaksi parhaaksi.
Satutan ihmisiä ympärilläni. En haluaisi satuttaa heitä. En koskaan olisi uskonut, että voisin tällä tavalla tehdä hallaa heille. Kyllä siis oman ilkeyteni uskoin, mutten sen vaikutusta heihin. Miksi joku minusta välittäisi?
"Tykkään susta." En usko.
"Mulla on ikävä sua." Niin varmaan.
"Rakastan sua." Se on se vaikein. En usko omaa äitiäni.
Näen painajaisia, enkä voi puhua kenellekään. En enää osaa avautua. Jotenkin taas vihaan itseäni liikaa.
Paino 52kg...
Et sä pysty mitenkää selviimään tästä yksikses (kyllä sä varmaan oikeesti sisimmässäs haluat parantua?). Voisitko mennä puhumaan vaikka terkkarille tai jtn? Mä toivon sulle kaikkea hyvää!
VastaaPoistaHei ihana ihminen! Sää oot jo alipainonen.. Eikö se riitä? Jos haluat tuosta ohi käy puhumassa jollekkin joka voisi auttaa sinua. Et pääse tuosta yli,.. se on vaikiaa.. :/
VastaaPoistavoimia :)
Äh, bloggeri ei taaskaan suostunut julkaista kommenttejani!
VastaaPoistaAnonyymi: En kyllä pysty puhua terkkarille tai kenellekään ammattilaiselle... Ehkä jollekin kaverille voisin koittaa yrittää. Kiitos ja kaikkea hyvää sinullekin!
felicia: Niin, no oonhan mä joo alipainon rajoilla... En kyllä näytä siltä, ainakaan omasta mielestäni. Kiitos kommentoinnista. :)