Jätän sateenvarjoni kotiin

Aamupaino 59.5kg. Varsinkin jalat on vieläkin ihan turvonneet. Päivä oli kumminkin aika hyvä, en miettinyt painoani enkä rumuuttani. Oikeastaan olin ihan kivan näköinen. Mitä?! Siis joo, näytin ihan kivalta.

Kiva ei kuitenkaan riitä. Raejuustoa, kukkakaalia, mehukeittoa, kinkkua, kouluruokaa, karkkia, tomaattia, omena... Siitä on tämän päivän ruokavalio koostunut. Kaloreita en ole laskenut, enkä edes viitsi. Ei jotenkin... kiinnosta. Salilla kävin kuntoilemassa noin tunnin ja sen lisäksi olen kävellyt paljon.

Voi, kumpa saisin olla edes muutaman kuukauden onnekas. Kumpa kaikki loksahtaisi rennosti kohdalleen, kumpa saisin vihdoin jotain mitä... ansaitsen? Ansaitsenko? On vaikeaa olla uskomatta hyvään ja huonoon onneen, kun paha tuntuu ympäröivän minua joka hetki. Kumpa, oi kumpa edes tämän kerran, ei alkaisi sataa kun jätin sateenvarjoni kotiin.

Toivottavasti huomenna farkut kiristävät edes vähän vähemmän...

No huhhuh!

Perjantaina repsahdin taas ahmimaan. Siis niitä järkyttäviä määriä, joita ahmin bulimia-aikoinani. Tällä kertaa erona vain oli, etten oksentanut niitä pois. Enhän ole oksentanut moniin kuukausiin. Tällä kertaa en kompensoinut ylensyömistä edes liikunnalla. Makasin sängyssä. Koko viikonlopun. Ja söin. Paljon.

Kerron teille, kuinka paljon. Niin paljon, että kun vaaka näytti perjantaiaamuna 56.9kg, tänään se näytti 62.0kg siis huimat 5 kiloa enemmän! Ja yli 60 kiloa?! Miten joku voi syödä 5 kiloa parissa päivässä?! Tiedän, että äkkiä nuo nesteet tosta katoavat, mutta silti, 62 kiloa?!
Asialle on tehtävä jotain, koska tää mun ahmiminen ei enää pysy hallinnassa, ei ollenkaan. Ja mä tajusin taas haluavani olla täydellisen kaunis! Parasta motivaatiota on ajatella jotain vihaamaansa ämmää ja ensi kesää.
Lupaan muuten, että alan nyt kirjoittaa joka päivä. Tulen aina iloittamaan painoni, päivän kalorit ja liikunnat ainakin.

Hyppään siihen uudestaan

Kävin eilen koulun jälkeen ostamassa elektronisen vaa'an. Maksoi 15 euroa. Sain tietää olevani lihonut yli 5 kiloa parissa kuukaudessa. Kipaisin siis ruokakaupassa, jossa tuhlasin toiset 15 euroa laihdutusruokaan. Ostin kasviksia, sokeroimatonta mehukeittoa, rasvatonta maitorahkaa ja soppaa. Söin eilen kouluruuan lisäksi tasan 500 kaloria. Vatsa protestoi, kun yritin vaipua uneen illalla.

Tänään aamulla heräsin nälkäisenä. Tunne oli ihana. Vaaka näytti 58.5kg. Sata grammaa vähemmän kuin edellisenä päivänä. Söin aamupalan. Söin lounaan. 500 kaloria. Sitten löysin suklaapatukan ja päädyin syömään vielä 1000 kaloria. Enkö mä enää pysty mihinkään? Enkö pysty olla erossa herkuista edes paria päivää?!

Tavoitteena on laihtua keinoja kaihtamatta (no, oksentamaan en enää koskaan rupea!) 5 kiloa muutamassa viikossa. Sen jälkeen katsotaan miten jatkan.

Uusi tylsä elämä!

No niin, johan on taas mokailtu oikein urakalla! Tänään huitaisin naamaan sellaiset söpöt 2300 kaloria, joista 95% söin samalla aterialla. Voi tätä vitutuksen määrää. Kaiken lisäksi söin jotain leipää ja sellaista turhaa! En ollut edes tajunnut, että leivässä on niin paljon kaloreita. No, huomenna paremmin sitten. Olen nyt oikein innostunut uudesta dieetistäni (huono sanavalinta, ehkä... kun en mitään laihduttelua sinänsä kannata), joka sisältää paljon maitorahkaa, raejuustoa ja kasviksia. Ja uusi elämäntyylini sisältää paljon nörtteilyä, opiskelua, urheilua ja koulunkäyntiä. Eli ei mitään innostavaa. Odotan innolla (rutiiniin pääsyä).

Mä haluan taas olla kaunis! En ruma ja läski, joka ei jaksa edes laittaa hiuksiaan aamulla!

Ps. Etsisin jotain luettavaa, eli kaikki jotka haluavat voivat linkkailla kiinnostavia blogeja. :)

Poikkeuksetta

Olin onneton. Joku ehkä huomasikin, mutta minun onnettomuuteni vain hukkui muihin alakuloisiin kasvoihin Suomen talvessa. Yritin olla poikkeuksellinen. Jollain tavalla hellyyttävämpi ja säälittävämpi kuin muut. Niin kielsin itseltäni itkun, kielsin vaikeuksista juttelemisen kavereille.

Ahmin, varmaan joka päivä. Tai no, ei mikään varmaan, vaan poikkeuksetta. En nyt ehkä ihan hirveitä määriä, mutta merkitseviä kuitenkin. Sellaisia annoksia suklaajäätelöä, kuin syödään suruun. Kun isä kuolee. Tai poikaystävä jättää. Niitä määriä, jotka pitävät meidät tarpeeksi normaaleina ja isoina, ettei kukaan koskaan arvaa salaisuuksiamme.

Makasin sängyssä, hengitin sotkuisen huoneeni tunkkaista ja haisevaa ilma keuhkoihini. Sisään, ulos, sisään, ulos. Hiukset nuolivat päätäni, turvonneista kasvoistani paistoi hoidon laiminlyönti ja kaikki tuntui liian uuvuttavalta. En halunnut ajatella, en halunnut tietää.

Tänään päätin muuttaa suunnan. Tai siis, päätinhän minä jo useitakin kertoja viimeisen kahden viikon aikana, mutta tänään tosiaan tein sen. Siivosin likaiset sukat pois sängyn alta, siivosin keittiön, järjestelin työpyötäni ja laitoin naamani kuntoon, vaatekaapista puhumattakaan. Syöminen, no se ei mennyt ihan suunnitellusti. Heti koulun jälkeen tietty neljä viideosaa päivän kaloreista naamaan. Kaloreita Kiloklubin laskurin mukaan noin 1450, ja kaikki pallot ovat punaisella kuitupalloa mukaanlukematta. En silti anna sen masentaa. Alle 1500 on aina hyvä (tätä en olisi sanonut puoli vuotta sitten, en tosiaan!), joten annan elämänmuutoksen ensimmäisen jäädä mieleeni hyvänä päivänä.

Tarkoituksenani ei ole laihduttaa niin nopeasti kuin voin. Oikeastaan pelkään laihtumista. Se alkaa ahdistaa.
En myöskään yritä olla tosi onnellinen. Yritän saada jotain hyödyllistä aikaiseksi. Yritän tehdä läksyjä joka päivä koulun jälkeen, yritän urheilla, yritän syödä terveellisesti ja pitää pääni edes jossain määrin kasassa. Yritän unohtaa pahan oloni ja keskittyä siihen, millä voin saada edes tulevaisuudestani vähän siedettävämmän.

Vaa'alla en ole käynyt aikoihin, enkä aio hetkeen käydäkään. Veikkaan sen kivunneen järkyttävään 56 tai 57 kiloon... Sen takia tämä korjausliike onkin tehtävä! Mä haluan olla alle 55 kiloa, silloin olen suhteellisen tyytyväinen. Jos muistan oikein...

Lyöty, sen jälkeen nostettu

Jonkun koira haukkui, kun kävelin sen pihan ohi. Luulin, että se on joku mun elämäni käännekohta, herkistyin ja kuvittelin, että kaikki muuttuu yhtäkkiä suuresti.
No se oli ihan normaali hetki. Kävelin kotiin. Tulin koulusta.
Mielialat taas harhailee missä sattuu. Koulun jälkeen olen masentunut. Illalla olen ihan iloinen. Kai. Vaikka ei mulla olekaan mitään, mitä odottaa. Mä vaan olen, lillun tässä turhuudessa ja unelmoin jostain muusta. Joskus luon päässäni tarinoita, joissa isäni kuolee. Joissain versioissa saan syövän, joissain joudun ammutuksi ja selviydyn kuin ihmeen kaupalla. Pääasia on, että saan levätä. Saan olla surullinen, täysin maassa. Löyty, sen jälkeen nostettu ja sitten taas lyöty uudestaan, vielä kovempaa.
Katson tulevaisuuteeni. Muutaman viikon päässä näkyy samaa pimeyttä kuin nyt. Muutaman kuukauden päässä näkyy suhtkoht samaa, ehkä silloin syön aamulla leipää puuron sijaan. Muutaman vuoden päässä näkyy väsymystä, turhautuneisuutta, samaa kuin nytkin. Miksi mä jaksan?

Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin. Koneeni ei ole mitään uusinta mallia, ja nyt se on päättänyt ryhtyä kommentointilakkoon. Luen kaikki kommentit kuitenkin ja teistä on aina kiva kuulla.

Naks ja se on poissa

Lupaukseni vuodelle 2012: en enää ahmi, enkä enää koskaan joudu potea huonoa omatuntoa syömisestä.
Todellisuus: ahmin joka päivä, ja voiko siitä oikeasti olla olematta vihainen itselleen?

Liikun kuin hullu, jotta en paisu tästä enää isommaksi. Elämä vaan jotenkin on niin kiireistä ja henkisesti rankkaa, että aina kun löydän pienen rauhallisen hetken itselleni, päädyn karkkipussin ääreen ja etsin joka ikisen pienen suklaakonvehdin varjon keittiönkaapeista.

Miksi en saa omaa syömistäni hallintaan? Mikä siinä on? Itsekuri toimii täydellisesti, sitten naks, se on kokonaan poissa. Tämä ei myöskään johdu liian vähäisestä syömisestä normaalisti, koska minä kyllä syön. Aika paljonkin.

Miten kierre katkaistaan... Haluan vain syödä normaalisti.