Jaloilleen tippunut

Kaikki tuntuu menevän niin paljon paremmin, kun syömiset menee hyvin. Painoakin on tippunut kilo.

Tänään ratkesin koulun jälkeen koluamaan kaapit tyhjiksi ruuasta. Mahani turposi ja uskoin syöneeni ihan liikaa. Sitten laskin kalorit. Kappas, eihän niitä tullutkaan kuin alle 1000 koko päivältä. Liikunnalla kulutetut kalorit sitä reilun 500 luokkaa. Tuskin ainakaan lihon.

Mä katselin tänään sitä poikaa. Löysin siitä paljon vikoja. Eiköhän kiinnostus lopahda pian. Tai onhan se aika paljon jo lopahtanutkin. Eikä mulla muutenkaan ole aikaa pojille. Pitää keskittyä itseeni.
Unelmoin kesästä ja siitä kuinka upealta tulen silloin näyttämään. Ihanat vaatteet, kaunis vartalo ja kiiltävät hiukset. Ei koulua, ei huonoa omatuntoa tekemättömistä kotitehtävistä.

Jatkumo

Toissapäivänä söin, jonka jälkeen oksensin, jonka jälkeen söin, jonka jälkeen oksensin. :(
Eilen koulussa oli tukala olla, koska tunsin olevani maailman oksettavin ja rumin ihminen. Kavereiden seura kuitenkin helpotti oloani, ja päätin luopua suunnitelmissani olleesta syömälakosta.

Miksi kuvittelen, että elämäni alkaa sitten kun olen laiha? Miksi en uskalla ajatella, että voisin laittaa sen kivan paidan päälle jo tänään, enkä vasta 5 kiloa laihempana?
Näistä mietteistä huolimatta tavoite on laihtua 4 kiloa kahdessa viikossa.

Huono suunta

Oksensin. Ensimmäistä kertaa melkein 5 kuukauteen. Päivä alkoi vielä ihan hyvin, myöhemmin tilanne oli vielä siedettävä, mutta sitten luovutin. En ahminut niin paljoa kuin pystyisin. Oikeastaan ei mulle edes tullut huono olo enkä tuntenut oloani tukalan täydeksi. Lopulta kuitenkin pakenin tilannetta suihkuun, jossa puklasin kaiken ulos viimeisen 3 tunnin ajalta. Helposti tuli. Se oli nopeasti ohi. Tuli vähän turvallinen, nostalginen fiilis, niinhän tein aina ennen. Silloin, kun pelkäsin lihomista niin paljon, etten pystynyt pitää ruokaa sisälläni.

Miksi minä sitten annoin laatan taas lentää? Perustelin sen itselleni sillä, että sehän olisi vähän sama asia, kuin että olisin ryyppäämässä ja laattaisin. Sellaistahan tapahtuu joskus melkein kaikille.
Ajattelin myös sitä poikaa.

Pelkään, että kasvoilleni jää tästä oksennusturvotus ja näytän huomenna lihavalta koulussa. No, turvotus olisi tullut ilmankin oksentamista. Söin nimittäin niin paljon hiilareita.

Suhteellisen parantumismyönteinen blogini on taas menossa vähän sairaampaan suuntaan, pahoittelen... Kirjoitan kuitenkin elämästäni, juuri niin kuin se on.

Ei niin turha

Tänään olen vihannut kroppaani erityispaljon. Kaikki läskit tursuu yli ja farkut on vaikea änkeä jalkaan. Miksi päästin itseni lihomaan?

Kiire, oi kuinka rakastankaan sitä. Ei ole niin turha olo kuin normaalisti.
Maha kurnii. Unenpäästä kiinnisaaminen on vaikeaa. Kolmatta päivää hyvin alhaiset kalorit, ja jatkuva hedari  sekä voimattomuuden tunne yrittää muistuttaa minua ruuan tärkeydestä. Ei mun edes tee mieli ruokaa. Toivottavasti tämä ei kostaudu myöhemmin ahmimiskohtauksena (jonka perustelen sillä, että pitäähän sitä syödä parastuakseen tästä syömisvammailusta -.-).

Haluaisin sanoa

En enää tee mitään kalorirajoitteita. Syön niin paljon, kuin haluan. En halua syödä liikaa. Mutta pitää syödä tarpeeksi.

Ahdistaa. Liikaa. En ymmärrä, miten saan itseni nousemaan sängynpohjalta. "Olen kipeä", haluaisin sanoa.
Paras lääke ahdistukseen on pysyä liikkeessä. Olla antamatta inhottaville ajatuksille valtaa. Puhua, puhua ja puhua, varsinkin kaikesta typerästä ja turhanpäiväisestä. Kyllä tämä tästä.

Askel toisensa jälkeen
en millään jaksaisi
Joku vilkaisee minuun päin
käännän äkkiä katseeni pois
Silmäthän on sielun peili, sanotaan
Minä en halua näyttäytyä kenellekään
ajatukseni ovat minun
vain minun

Houkutus

Pakko vielä purkaa tätä ahdistusta... Ahdistaa ajatella, että joudun mennä huomenna kouluun. Ahdistaa, että jossain vaiheessa saan kuulla "ootsä laihtunut"-kommentteja. Ahdistaa, että mitä tahansa mä teenkin, olen silti onneton. Ja vaikka haluan olla rauhassa, kai se vähän satuttaa kun kukaan ei huomaa. Tai välitä.

Enemmän kuitenkin haluan olla yksin. Haluan maata koko päivän sängynpohjalla hyvää kirjaa lukien, unohtaen kaiken muun. Ne ajat, jolloin söin aivan liian vähän, näyttävät nyt jotenkin kauniimmilta ja houkuttelevammilta kuin ennen.
Voisinpa hypätä elämässäni kaksi vuotta eteenpäin. Lukio ei nyt oikein innosta, eikä tämän paikkakunnan ihmiset.

En halua edes yrittää olla onnellinen ainakaan pariin kuukauteen. Keskityn mielummin selviytymiseen, ja usko onneen tulevaisuudessa kuivaa edes osan kyyneleistäni.
Jokin taas naksahti päässäni. Pakko laihtua.

Tänä sunnuntaina

Yritän muistuttaa itseäni siitä, että loppupeleissä minä määrään. Minä määrään kehostani, minä määrään mielipiteistäni, minä määrään elämästäni. Vaikka muut siihen vaikuttavatkin, se olen minä, joka sanoo viimeisen sanan. En todellakaan tunne olevani vapaa, vaikka moniin verrattuna olenkin.

Mä en jaksa esittää enää. En jaksa esittää, että en mielummin olisi kuollut, tai ainakin jossain muualla. Odotan muutosta elämääni kuin kitudieetillä oleva ylipainoinen ruoka-aikaa. Nyt ymmärsin että minä määrään. Minä teen muutoksen, ja teen sen nyt. Eikä se kuulu kenellekään muulle.

Suutun. Inhoan. Kiukuttelen ihmisille ja puhun heistä pahaa. Vielä enemmän inhoan kuitenkin itseäni. Jokaista  luonteenpiirrettäni, itsekkyyttäni ja heikkouttani. Laiskuus, realismin puute, teennäisyys. Inhoan jokaista sanaa, jonka suustani päästän.

Tänä sunnuntaina minä muutuin, vaikka muut eivät sitä huomanneetkaan.