Kuvien tytöt

Tänään on hyvä olla. Tunnen pystyväni kontrolloimaan itseäni. Olin jo päiviä suunnitellut ahmimista, mutta ei, en aio tehdä sitä. En halua. Ei edes tee mieli. Tai vaikka sortuisinkin ahmimaan, en halua oksentaa. En halua enää ikinä oksentaa. Päätin siis, että jos käyn lenkillä, saan syödä pikkuisen suklaata, kunhan päivän kalorit pysyvät alle 1000. Ei enää ylilyöntejä. Kun olen laihtunut tarpeeksi, nostan kalorit pikkuhiljaa normaalille ihmiselle sopivaksi ja urheilen paljon.

Joku mielenhäiriö on iskenyt, en ehkä olekaan niin lihava. Mulla on ihan hoikka olo nyt. Ennen syömishäröilyä halusin painaa juuri tämän verran, vaikka olinkin muutamaa senttiä lyhempi. Elämä tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan, ja uskallan toivoa sen suunnan olevan parempi. Tai siis eihän tässä itsensä kituutus -dieetissä mitään tervettä tai hyvää ole, mutta uskon pystyväni lopettaa laihdutuksen tarpeeksi aikaisin. Uskon itseeni, uskon itsekuriini ja haluuni elää normaalia, onnellista elämää.

Minä olen kuin tytöt näissä kuvissani. Minä voisin ottaa itsestäni kuvan, laittaa sen näiden muiden kuvien joukkoon, eikä kukaan huomaisi. Ainakin uskon niin. Toivon niin.

2 mandariinia 90kcal
3 kuppia kahvia 90kcal
lämmin ruoka: kasvissosekeittoa 300kcal (?)
yhteensä 480kcal

Ps. Vaaka näytti 52.5kg, BMI 18.4, lievä alipaino.

Liikaa ollakseen tarpeeksi

Olen laihtunut. Painan nyt 53kg. Se on normaalipainoni raja. Seuraavan pudotetun kilon jälkeen olen alipainoinen. Ei tunnu siltä. Tunnen silti olevani isompi kuin muut. Ehkä se tunne johtuu siitä, että kukaan ei huomaa. Käytän aina vähintään 2 kokoa liian isoja vaatteita, yleensä 3.

Jos vain söisin pienen palan suklaata?
Ihan pienen vain, eihän se nyt mua lihota
Enkä mä niin läski edes ole
tai niin ne sanoo, "ihan sopiva"

Onneksi se toinen ääni kieltää
Onneksi se tietää mitä oikeasti tarvitsen
eli sen pienen kouraisevan tunteen mahassa
heikotuksen
pyörrytyksen
keskittymisvaikeudet
Se kertoo mulle
että se on sen arvoista

Minä uskon.

Tänään nautin vaihteeksi aamupalaa ja myös lounasta. Olen aika pettynyt tähän päivään.

puolikas omena 30kcal
pieni mandariini 40kcal
2 kuppia kahvia 60kcal

sieniä 30kcal
kanasoppaa 40kcal
lämmin ruoka: kalaa ja salaattia 400kcal
leipä 100kcal
yhteensä 700kcal

Poissa kotoa

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa... No, kerrankin hoidan ahdistusta itkemällä, enkä ahmimalla niin kuin normaalisti. Jokin on muuttunut. Haluan olla mahdollisimman paljon poissa kotoa, koska tämä koko talo huokuu ahdistavuutta ja ilmapiiri on jännittynyt.

Teen kaiken väärin ja olen tyhmä, ärsyttävä kakara. Lisätään nyt vielä että huonotapainen ja itsekäs. Kaloreita tuli muuten aika paljon tänään, noin 600-700, veikkaisin.

Katsoo alaspäin ja nauraa

Tulevaisuus pelottaa. Juuri nyt kaikki on ihan ookoosti, kavereiden kanssa menee suhteellisen hyvin, niin kuin perheenkin. Syöminenkin sujuu hyvin, semmoista 500-600 kalorin luokkaa päivässä.

Tunnen taas olevani jotenkin ruma ja ällöttävä. Ihan kuin kaikki katsoisi mua alaspain, nauraisi vain. Varmaan niin ne tekeekin. Miksi pelkään aina kaikkien hylkäävän mut?  

Maha kurnii inhottavasti ja äänekkäästi. Jossain vaiheessa tulee todella huono olo. Ajattelen hitaammin kuin ennen ja kirjoitusvirheitä satelee. Kylmä. Päätä särkee. Näen huonosti. Saan salaperäisiä mustelmia käsiini. Tunnen kummallista kipua paikoittain vartalollani. En kuitenkaan unelmoi ruuasta, enkä syö. Se on kaikkein tärkeintä.

Turvallinen

Tänään hymyilin. Myös silmillä.
Tuntuu taas turvallisemmalta.

Harhaluuloinen

Minä olen valmis kärsimään. Enää en tuota pettymystä. Syöty kunnon ruoka (pihvi, puolikas peruna ja rasvaista riisiä), liikuttu sulkapalloilun muodossa. Oli uskomattomaan kivaa ja vapauttavaa! En ajatellut kaloreiden kuluttamista, vaan ihan oikeasti nautin siitä.

Tunnustan, että joskus olen turhan harhaluuloinen. Kaverit onkin vielä tallella. Joko ne esittää harvinaisen hyvin tai sitten meidän välit on ihan totta normaalit. Mä vaan reagoin tosi helposti muiden tunnetiloihin. Jos joku on mielestäni edes pikkiriikkisen ärtynyt syystä tai toisesta, minun mielessäni koko ilmapiiri on negatiivinen ja ahdistun pahasti.

Masentaa kumminkin.

Hetki jona tajuan

Lueskelin blogitekstejäni. Aika surullista luettavaa. On mulla kuitenkin vielä toivoa, onhan?

Kun minä olen laiha, alan syödä normaalisti ja urheilen paljon. Olen iloinen, itsevarma, sosiaalinen, kaunis, fiksu, hyvä koulussa ja lojaali ystävä. Elän hetkessä ja rakastan sitä, olen onnellinen.
"Tyhmä tyttö, ihan tosissaan luulee laihuuden tuovan onnellisuutta!"
Loppujen lopuksi mulla ei ole muuta kuin unelmani. Ethän vie niitä pois, ethän riko sitä mikä pitää mut hengissä, ethän? En jaksa, en jaksa ilman sitä.

Bloggeri antaa vihdoinkin mun vastata kommentteihin!