Valintoja

Itken taas. Itken oikeastaan koko ajan.
En tiedä mitä tekisin. Tuntuu niin pahalta. Luovutanko nyt vai yritänkö porskuttaa onnettomana eteenpäin? Mitä, jos vain jäisin sängynpohjalle makaamaan? Mitä jos en vain enää menisi kouluun?
Vastaus: Koulut jäisi kesken, eläisin masentuneena ja yksinäisenä ilman töitä koko lopun elämääni.

Masentaa ajatus siitä, että mitä ikinä sitten teenkään, on turhaa. En pääse tästä onnettomuudesta koskaan eroon. Puhuminenkin on turhaa, koska ei kukaan aiemminkaan ole mua suostunut auttamaan. Kuraattorien ja  psykologien kanssa jutteleminen on ollut yhtä tyhjän kanssa.

Söin tänään pienen annoksen riisiä ja jauhelihakastiketta, 2 omenaa ja yhden päärynän. Kalorit 400. Paino on enemmän kuin liikaa.

Mä tiedän

Se sumu, johon hukkuu, kun ei syö. Kun ei elä, kun ei tunne mitään. Mä haluan sinne. Mä pääsen sinne. Yhtäkkiä mieleni valtasi mahtava voima, kun tajusin, ettei kukaa voi pakottaa mua mihinkään. Mä voin tehdä mitä itse haluan.
Kuulostaa sairaalta, mutta mä haluaisin takaisin siihen aikaan, jolloin en voinut syödä. Elin useita päiviä pelkillä kuppikeitoilla ja omenoilla, en suostunut, en pystynyt syödä. Toisaalta, miten mä voin haluta sitä kärsimystä itselleni? Se antoi mun elämälleni jotain merkitystä.

Minä aion nyt laihtua lyhyessä ajassa paljon. Oikeastaan mä tunnen itseni nyt aika iloiseksi. Hymyilen. Mä tiedän tekeväni tämän nyt. Mä tiedän.

Syypää

Tämäkin päivä on kulunut itkien. Ja oksennellen. Nyt vasta myönnän sen kunnolla itselleni. Mulla on bulimia. Mä en ole ikinä sanonut sitä ääneen. Kirjoitettuna se ei ole niin paha. Mulla on bulimia. Sairastan bulimiaa. Täytän bulimian kriteerit. Vaikka olinkin monia kuukausia oksentamatta, sairastin silti bulimiaa. Ahmin silloinkin, vaikken niin suuria määriä, ja kompensoin sitä liikunnalla. Bulimia. Bulimia. Bulimia.
Oksentaminen on se mun salaisuuksista, jonka olen pitänyt äärimmäisen hyvin piilossa. En vain voi sanoa sitä kenellekään. Ehkä ne ymmärtäisi, jos kertoisin. Mutta en voi. Voin sanoa, ettei kaikki (mikään) ole hyvin, mutta en voi kertoa syytä.

En ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi, mitä teen väärin. Totta kai, kun niin usein olen epäonnistunut. Aina epäonnistunut. En vain ehkä osaa korjata asiaa. Vai osaanko? Heräänkö huomenna taas tavalliseen tapaan aamuun, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta? Vai voisinko vihdoin herätä tuntien jotain uutta ja saada toivoa paremmasta?

Kävin äsken pienellä kävelylenkillä. Istahdin puistonpenkille ja poltin tupakan. Mietin, että miksi olen niin näkymätön. Mutta enhän minäkään näe kuin itseni. Omat murheeni ja tarpeeni. Ehkä joku ystäväni tekee hidasta henkistä kuolemaa samalla kuin minä puristelen reisiläskejäni peilin edessä.

Monella eri tavalla yritän asian nähdä. Lopputulos on aina sama. Minä olen syypää kaikkeen.

Arvoton

Olen itkenyt koko päivän. Ilmeisesti mun on turha edes kuvitella koskaan olevani onnellinen. Vihaan itseäni ja perhettäni ja ystäviäni. Aina kun mä pyydän apua, ystäviltäni tai äidiltäni, kuuluu vastaus: "No, kyllä se siitä, ei sulla nyt mitään niin suurta ongelmaa ole." Ei sitten, ei mulla sitten varmaan ole mitään ihmisarvoakaan, ei mua sitten varmaan tarvitse ottaa tosissaan.
Olen ruma ja läski. Hiuksenikin ovat oksettavat kun suuri osa on tippunut pois. Olen läski. Olen hyllyvä valas, ahne porsas.
Olen laiska enkä saa mitään aikaiseksi. NYT MÄ TEEN ASIALLE JOTAIN! OLISIN MIELUMMIN KUOLLUT KUIN JATKAISIN NÄIN!

Mun piti tulla takaisin tauolta iloisena, laihtuneena ja itsevarmana. Mutta ei, kun toistan samoja virheitä koko ajan! Olen tyhmä, olen tosissaan niin tyhmä ihminen.

Viimeisen kerran mä sanon, että tälle tulee loppu nyt. Menen sitten huonompaan tai parempaan suuntaan, tähän en ainakaan jää.

Mikä suunta

Aion pitää hetken bloggaustaukoa, koska se tuntuu oikealta juuri nyt. Tarvitsen aikaa ajatella, mihin suuntaan tästä aion lähteä. Kuulette minusta siis taas lähiaikoina, toivottavasti silloin kaikki on kääntynyt edes vähän parempaan päin. :) Hyvää pääsiäistä kaikille ihanille lukijoilleni! <3

Helppo sanoa

Uskottelin itselleni olevani vahva ja rohkea. En ole.
Helppohan se on muiden sanoa, että valitan turhasta. Helppohan se on niiden sanoa, joilla on rakastavia ihmisiä niiden ympärillä. Ne ei näe mun elämääni. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, hylätyksi. En väitä, että olen ainoa, joka tuntee näin. Vaikka koko maailma tuntisi näin, ei se mun oloani kuitenkaan paranna.

Tänään söin ihan liikaa, varmaan melkein 2000 kaloria. Aamupaino oli 58.8kg. Saa nähdä, mitä se on huomenna...

Oma vika

Itseinho on vähän jo alkanut helpottaa. Mua ihan nolottaa aiempi itsesäälissä rypemiseni. Kukaan ei mua tule ylös nostamaan kun kaadun, mun on tehtävä se ihan itse.

Iltapaino 59.3kg. Kaloreita tänään 930, eilen 670. Nopeasti tippuu paino, kun nesteet lähtee. Lihasten surkastumista yritän minimoida salitreenillä ja proteiinipitoisella ruualla, mutta saa nähdä onko paljon mitään tehtävissä.

Ahdistaa, mutta kai sen kanssa pitää vain oppia elämään. Laiskuus on oma vika, kaikkien muidenkin pitää jaksaa. En saisi purkaa itseinhoani muihin.

Edit:// Kaloreita tulikin tänään lähemmäs 1300, koska söin ahdistukseeni. Läski mikä läski.