Olen olemassa

Haluan järjestellä elämääni. Tahdon hallita, mutten halua hallitsemisentarpeen hallitsevan minua, kuten syömishäiriössä. Koulukirjat riviin, hiukset kuosiin, vaatekaappi järjestykseen. Se riittää. Haluan tehdä tilaa kaikelle uudelle. Otan tulevan avoimena vastaan. Lopulta laastari on irroitettava, vaikka se sattuukin.

Minä olen ihastunut. Ehkä vihdoinkin uskallan lähestyä tätä poikaa? Ehkä nyt, kun hyväksyn itseni paremmin, enkä ehkä enää ahdistu liikaa?
Pelottaa, että joudun taas pettymään. Toisaalta pelkään myös sitä, että mikäli tunteet ovat molemminpuoliset, en pystykään suhteeseen.
Iloinen olen kuitenkin! Tunnen, siis olen olemassa!

Tänään olen suuhuni pistänyt kulhollisen suklaamuroja maidolla sekä kaksi kuppia kahvia. Syön varmaan kyllä vielä lisää jotain. Huomenna ajattelin uskaltautua vaa'alle. Katsotaan, mitä tästä nyt tulee...

Miss Universum

Odotan innolla koulun alkua. Sitä ennen olisi tietty kiva laihtua, ainakin vähäsen. En ota stressiä asiasta.
Pitäisi varmaan alkaa hyväksyä se tosiasia, että olen kasvamassa naiseksi. Minun pitäisi myös käyttäytyä sen mukaan.

Miksi en osaa olla normaali-itsetuntoinen? Joko olen itseäni vihaava rumilusmätäpaiseoksettavaläskiällötys tai vaihtoehtoisesti Miss Universum, parempi kuin kukaan muu, kauniimpi kuin kukaan muu, fiksumpi kuin kukaan muu. Miss Universum -olo on kuitenkin aika mahtava, kunhan yritän olla lyttäämättä muita ihmisiä maahan.

Tänään olen syönyt sämpylän (90kcal) juustolla (kermajuustoa, omg) ja kinkulla, annoksen suklaajäätelöä (kermajäätelö, omg) ja pari pientä kuppia kaakaota (kevytmaito, omg). Sen lisäksi pian on tulossa kunnon ruoka. Illalla voisin lähteä ehkä lenkille, mikäli tulee sellainen olo. Eli siis mikäli saan pakotettua itseni ulos.

Oli miten oli, mä nautin elämästäni ainakin tällä hetkellä, oli se millaista paskaa sitten hyvänsä!

Sitä ennen

En ole syömishäiriön vanki, kuten ennen. En ole kontrollissa, enkä enää edes pyri siihen. En laske jokaista suupalaani, en edes välttämättä muista, mitä olen päivän aikana suuhuni pistänyt. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi uutinen. Toistan itseäni usein. Naurattaa ajatella aiempia päivityksiäni.
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin omenan!
Söin 387 kaloria!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Vihaan itseäni!
Nyt aion parantua!
Kaikki on kivaa!
Vihaan itseäni!
Söin 387 kaloria!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin 387 kaloria!
Kaikki on kivaa!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!

Uskon, että olen laihtunut. Ainakin vähän. Housut menevät paremmin jalkaan. Ennen ne eivät meinanneet mennä jalkaan. Sitä ennen ne vain vähän kiristivät. Sitä ennen ne olivat liian isot. Sitä ennen ne roikkuivat päälläni. Sitä ennen ne olivat sopivat. Sitä ennen ne olivat hieman väljät. Sitä ennen ne nyhjöttivät kaupan hyllyssä.
Vaa'allakäyntihän ei tule kysymykseenkään. En uskalla. Ei se mitään auta. Jos petyn lukemaan, ahmin suruuni. Jos ilahdun lukemastani, palkitsen itseni - ruualla.

Nykyään on oikeastaan helpointa olla ajattelematta. En ajattele paljonkaan mitään. Silloin kuin teen poikkeuksen, mielessäni on vain ulkonäköni. Helppoa. Ei tarvitse pohtia niitä muita juttuja.
Tv, lehdet ja urheilu saavat helposti pään tyhjäksi. Alkoholi on turhan petollinen siinä suhteessa, ellei sitten osaa juoda järkevästi. Suosittelen ajatusten kohdistamista johonkin muuhun kuin laihduttamiseen. Ne ajatukset pitää kuitenkin joskus käsitellä pois sieltä saastuttamasta mieltä, mutta sen voi joskus antaa odottaa parempaa aikaa. Sillä aikaa voi keskittyä johonkin helppoon. Syömishäiriö ei ole helppo. Kannattaa siis ajatella jotain muuta. Helposti sanottu.

Toteutus? No, minulla se toimii. Ainakin yleensä.

Joku joka pitää pinnalla

En tiedä painoani. En ole uskaltautunut vaa'alle aikoihin, enkä varmaan aikoihin uskaltaudukaan. Olen ehkä laihtunut. Tai ehkä lihonut? Oli miten oli, olen liian lihava. Elämä tuntuu vaikealta, enkä pysty näkemään tätä hetkeä pidemmälle.

Onko tämä kaikki vain rakkauden ja välittämisentunteen puutetta? Olisikohan kaikki paremmin, jos minulla olisi joku, jonka vuoksi elää? Pitäisi varmaan hankkiutua paksuksi. No hehe, olipas taas hauskaa. :)

Olen varmaan huvittava näky Suomen kesässä pitkät housut jalassa ja hiostava huppari päällä. Bikineitähän ei todellakaan tarvita, ei tällä kropalla!

Apua kuiskaan vain valvotun yön jälkeen yksin hiljaa tuuleen, enkä edes odota vastausta

En tiedä, olenko sairaalloisen vainoharhainen ja outo, vai onko tämä kaikki ympärilläni vain valheita toistensa perään. Mikään, ei niin mikään, onnistu. Tämä viha, epätoivo ja yksinäisyys sisälläni vain yltyvät, vaikka niin yritän toitottaa itselleni kaiken vain johtuvan minusta.

Tiedän, että jotkut välittävät minusta ainakin jonkin verran. Sitten saankin kuulla heidän sanoneen minusta kamalia ja loukkaavia asioita ja huomaan heidän käyttäytyvän minua väheksyen ja halveksien. Tai sitten vain kuvittelen. En edes tiedä, kumpaa toivon enemmän - että kaikki on kuvitelmaa, eli olen hullu, vai että kaikki merkit ovat totta ja olen totaalisesti kaikkien hylkäämä epäonnistuja.
Olisipa nyt edes kyse vain jostain kavereista.

Poltan tupakkaa ketjussa ja tuijotan seinää. Nukun tunnin pätkissä. Roskien vieminen tuntuu ylivoimaiselta haasteelta. Kahvin keittäminen on vaivalloista. Haluaisin karata. Omia ajatuksiani.
Olen lopettanut unelmoimisen. Mitä mulla on enää jäljellä?

En aio hakea apua. En edes tiedä mitä sanoisin.
Anteeksi. Tämä itsesääli on ainoastaan... säälittävää.

Pärjään kyllä

Vahvat pärjäävät. Niin se vain on. Minä aion pärjätä.  

Reippaalla hölkkälenkillä ollessani tulin miettineeksi kuolemaa. Mietin sitä harvinaisen usein. Joskus omaani, joskus jonkun ystäväni, joskus oman perheeni. Joskus kuolinsyynä on itsemurha, joskus auto-onnettomuus. Joskus murha. Pohdin, kuinka reagoisin tällaisiin tapahtumiin. Yleensä lopulta päädyn nukahda-kyyneliin-ja-herää-aamulla-silmät-turvonneina-reaktioon. Vaihtoehtoisesti lähden lenkille purkamaan suuttumustani.

Minulta ei ole koskaan kuollut ketään. Silti pelkään jonkun menettämistä jatkuvasti.

Ruokalistalta löytyi tänään
-lihaa ja perunaa
-5 tomaattia
-mandariini
-jäätelöä
-kahvia
ja kaloreita en jaksa tarkemmin laskea, reilusti alle 1000 kumminkin.

Paino tänään 60.2kg, eli 600 grammaa vähemmän kuin eilen.

Vapaus tuli

No voi höhlä. Paino on pysynyt samana jo kolme päivää. 60.8kg. Iso, lihava numero. Olisipa se 52.8kg, mihin tähtään heinäkuuhun mennessä. Iso tavoite, tiedän. Liian iso? Mutta mitäpä muutakaan tekemistä keksisin kesäksi kuin laihduttamisen? Laihduttaminen on kesällä muutenkin niin helppoa. Laihdun yleensä ilman laihduttamistakin.

Kesä tuli, mikään ei velvoita minua. Paitsi okei, pari kirjastonkirjaa pitäisi palauttaa. Ihanaa, mutta pelkään itseni puolesta - ei ole pakko nähdä ketään. Ei ole pakko mennä kouluun ja sosialisoitua edes sen 6 tuntia viisi kertaa viikossa. Vaikka olenkin puhelias ja sosiaalinen, eristäydyn ja syrjäydyn helposti.

Kesällä voisin työstää itsetuntoani. Voi, kun se oli korkealla ennen sairastumistani. Nyt, vaikken enää pidäkään itseäni sairaana (en murehdi painoani jatkuvasti, en oksenna(!!!), en ole hullulla dieetillä tai no miten nyt tämän kesäkuun dieetin ottaa...), niin itsetunto ei ole kuitenkaan palautunut täysin. Joskus olen korvannut itsetunnon puutteen alkoholilla, mutta pidemmän päälle se kyllä aiheuttaa vain lisää epävarmuutta. Kesällä toivoisin pystyväni tähän; juon vain suhteellisen harvoin ja vain muutaman kerralla.
Kyllähän mun itsetunto on noussut tässä koko ajan, vaikka välillä onkin ottanut takapakkia.

Tänään olen syönyt:
mandariinin
vaniljavanukkaan
pari viinirypälettä
kupin kahvia

Ja tulen vielä syömään:
kurkkua
pihvin
kupin teetä
tomaattia
katkarapuja.

Kalorit? Oho, vain 400. Ehkä voisin lisätä listaan vielä jotakin...
Liikuntana parin tunnin kävelylenkki.

Kertokaa ihmiset kesäfiiliksiä, ja pääsikö kukaan kesään mennessä tavoitteeseensa?