Hieman erilaista samaa

Jopas olen ollut pitkään kirjoittamatta. 

Tuntuu hassulta. Aivan kuin olisin kokonaan uusi ihminen, tai ainakin eri osa itseäni kuin aiemmin. Minun on helpompi näyttää heikkouteni ja keskittyä omaan hyvinvointiini. Minä voin ihan hyvin. Menneisyyden pessimismini ja harhakuvitelmani naurattavat minua. Samassa paskassahan mä edelleen ryömin, nykyään vain eri asenteella.

 

Onkohan toiset ihmiset oikeasti herkempiä kuin toiset? Hymähdän huvittuneena aina, kun kuulen sanat: "hän on oikeasti herkkä, vaikka ei uskoisi". Eiköhän se nyt ole aika itsestään selvää!
Kaikkihan näyttää sitä ulospäin enemmän tai vähemmän, mutta onko jokainen ihminen sisältä vakion verran herkkä? Onko jotkut ihmiset oikeasti tunteellisempia kuin toiset? Onko joillakin ihmisillä muka enemmän tunteita kuin toisilla? Ja joillain vähemmän tunteita?

Olen vain lipunut aaltojen mukana tämän syksyn. Elämässä ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Menneisyys ja tulevaisuus tuntuvat epätodellisilta. Tätäkö tämä nyt on?

Käytetyt lautaset tiskipöydällä

Laihdutus oli vain minun. Minun täysin oma juttuni, maailma johon uppouduin. Jaoin salaisuuteni vain päiväkirjani kanssa, eikä kukaan nähnyt totuutta. Muut näkivät vain ulkokuoren, käytetyt lautaset tiskipöydällä. Kuinka he olisivat voineet tietää, että se kaikki oli vain hämäystä? Että todellisuudessa puuro oli ajautunut suoraan pönttöön, enkä oikeasti ollut syönyt moneen päivään?

Vaikka olin sairas, käytökseni oli sairasta, ja vaikka olin onneton, surullinen, ahdistunut, aina liian lihava, niin kaipaan sitä omaa jotakin, joka on vain minun. Minun, vain ja ainoastaan minun.

Kunnes löysin jonkin muun maailman. Jokin, jonka kaikki tietävät, mutta eivät koskaan tule ymmärtämään. Minun ikioma, ainutlaatuinen maailmani.
Odotus jatkuu.

Hetkittäin onnellinen

Tänään nassuun on mennyt tähän mennessä hieman kouluruokaa, kahvia sekä katkarapuja. Laihdutusmotivaatio, jota olen kaipaillut jo aikoja, on tullut voimakkaana takaisin. Kurniva maha ei kuitenkaan ole se mun juttu, eli suhteellisen terveellisesti olisi tarkoitus laihduttaa.

Hetkittäin olo on onnellinen, mutta välillä tulee yksinäisiä ja surullisiakin tunteita. Onneksi suurimman osan ajasta olen kuitenkin tyytyväinen ja iloinen.
En malta odottaa, että pääsen tänne hehkuttamaan karistamiani kiloja!

Annan anteeksi itselleni

Minulla menee hyvin. Laihdutus ehkä ei, mutta muuten kyllä. Viimeksi kävin vaa'alla viime postauksen jälkeisenä päivänä. Petyin ja järkytyin lukemaan; 61.5kg. Huh huh.
Sehän ei nyt kuitenkaan maailmaani kaada.
Lenkille se kyllä saa minut lähtemään.

Kesällä piti olla niin helppo laihtua. Nyt pitää vain aloittaa alusta. Poistaa ajatusmalli "haluan entisiin mittoihin, olen lihonut", ja toivottaa tervetulleeksi "olen hyvä näin, mutta voin saada vielä timmimmän kropan, mikäli haluan".
Minun pitäisi vain alkaa syödä kevyemmin ja liikkua enemmän. Sitten minun tulisi olla ylpeä saavutuksestani, eikä murehtia aiempia epäonnistumisia. Minun tulisi riemuita siitä, että tein sen nyt. Ei haukkua itseäni siitä, etten tehnyt sitä jo aiemmin.

 

 

Haluaisin painaa 55-60 kiloa. Siihen ei ole pitkä matka, eikä edes kiire. Eikä kukaan hengitä niskaan ja lyttää maahan sanoilla: "sinä et ole tarpeeksi". Minä olen antanut anteeksi itselleni.

Olen olemassa

Haluan järjestellä elämääni. Tahdon hallita, mutten halua hallitsemisentarpeen hallitsevan minua, kuten syömishäiriössä. Koulukirjat riviin, hiukset kuosiin, vaatekaappi järjestykseen. Se riittää. Haluan tehdä tilaa kaikelle uudelle. Otan tulevan avoimena vastaan. Lopulta laastari on irroitettava, vaikka se sattuukin.

Minä olen ihastunut. Ehkä vihdoinkin uskallan lähestyä tätä poikaa? Ehkä nyt, kun hyväksyn itseni paremmin, enkä ehkä enää ahdistu liikaa?
Pelottaa, että joudun taas pettymään. Toisaalta pelkään myös sitä, että mikäli tunteet ovat molemminpuoliset, en pystykään suhteeseen.
Iloinen olen kuitenkin! Tunnen, siis olen olemassa!

Tänään olen suuhuni pistänyt kulhollisen suklaamuroja maidolla sekä kaksi kuppia kahvia. Syön varmaan kyllä vielä lisää jotain. Huomenna ajattelin uskaltautua vaa'alle. Katsotaan, mitä tästä nyt tulee...

Miss Universum

Odotan innolla koulun alkua. Sitä ennen olisi tietty kiva laihtua, ainakin vähäsen. En ota stressiä asiasta.
Pitäisi varmaan alkaa hyväksyä se tosiasia, että olen kasvamassa naiseksi. Minun pitäisi myös käyttäytyä sen mukaan.

Miksi en osaa olla normaali-itsetuntoinen? Joko olen itseäni vihaava rumilusmätäpaiseoksettavaläskiällötys tai vaihtoehtoisesti Miss Universum, parempi kuin kukaan muu, kauniimpi kuin kukaan muu, fiksumpi kuin kukaan muu. Miss Universum -olo on kuitenkin aika mahtava, kunhan yritän olla lyttäämättä muita ihmisiä maahan.

Tänään olen syönyt sämpylän (90kcal) juustolla (kermajuustoa, omg) ja kinkulla, annoksen suklaajäätelöä (kermajäätelö, omg) ja pari pientä kuppia kaakaota (kevytmaito, omg). Sen lisäksi pian on tulossa kunnon ruoka. Illalla voisin lähteä ehkä lenkille, mikäli tulee sellainen olo. Eli siis mikäli saan pakotettua itseni ulos.

Oli miten oli, mä nautin elämästäni ainakin tällä hetkellä, oli se millaista paskaa sitten hyvänsä!

Sitä ennen

En ole syömishäiriön vanki, kuten ennen. En ole kontrollissa, enkä enää edes pyri siihen. En laske jokaista suupalaani, en edes välttämättä muista, mitä olen päivän aikana suuhuni pistänyt. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi uutinen. Toistan itseäni usein. Naurattaa ajatella aiempia päivityksiäni.
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin omenan!
Söin 387 kaloria!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Vihaan itseäni!
Nyt aion parantua!
Kaikki on kivaa!
Vihaan itseäni!
Söin 387 kaloria!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!
Nyt aion laihtua, en syö mitään!
Söin 387 kaloria!
Kaikki on kivaa!
Ahmin, nyt takaisin ruotuun!
Nyt aion parantua!
Vihaan itseäni!

Uskon, että olen laihtunut. Ainakin vähän. Housut menevät paremmin jalkaan. Ennen ne eivät meinanneet mennä jalkaan. Sitä ennen ne vain vähän kiristivät. Sitä ennen ne olivat liian isot. Sitä ennen ne roikkuivat päälläni. Sitä ennen ne olivat sopivat. Sitä ennen ne olivat hieman väljät. Sitä ennen ne nyhjöttivät kaupan hyllyssä.
Vaa'allakäyntihän ei tule kysymykseenkään. En uskalla. Ei se mitään auta. Jos petyn lukemaan, ahmin suruuni. Jos ilahdun lukemastani, palkitsen itseni - ruualla.

Nykyään on oikeastaan helpointa olla ajattelematta. En ajattele paljonkaan mitään. Silloin kuin teen poikkeuksen, mielessäni on vain ulkonäköni. Helppoa. Ei tarvitse pohtia niitä muita juttuja.
Tv, lehdet ja urheilu saavat helposti pään tyhjäksi. Alkoholi on turhan petollinen siinä suhteessa, ellei sitten osaa juoda järkevästi. Suosittelen ajatusten kohdistamista johonkin muuhun kuin laihduttamiseen. Ne ajatukset pitää kuitenkin joskus käsitellä pois sieltä saastuttamasta mieltä, mutta sen voi joskus antaa odottaa parempaa aikaa. Sillä aikaa voi keskittyä johonkin helppoon. Syömishäiriö ei ole helppo. Kannattaa siis ajatella jotain muuta. Helposti sanottu.

Toteutus? No, minulla se toimii. Ainakin yleensä.