Minä en ole mitä sinä minun väität olevan

Iloinen.

Surullinen.

Iloinen.

Surullinen.

Iloinen.

Surullinen.

Iloinen.

Surullinen.

Iloinen.

Surullinen.
Haluan valita iloisen. Toisaalta, en aio enää miellyttää muita oman hyvinvointini kustannuksella. Tavoite: aion uskaltaa tuoda omat mielipiteeni esille ja puolustaa niitä, niin kuin ennen tein. Minä en ole "tyhmä nuori tyttö", vaan nuori aikuinen (no, ehkä olen aika tytöntyllerö vielä), jonka sanottavalla on ihan yhtä paljon painoarvoa kuin muidenkin. Kiitos ja kuittaus. Hyvää yötä. (Haha, kirjoitin varmaan 3 kertaa "öytä".)

Älä turhaan lue tätä

Pelkään, että hän, jota jatkuvasti nykyään ajattelen, inhoaa minua. Pelkään, että olen oksettava, koska edes kuvittelen hänen voivan pitää minusta. Samalla tunnen ehkä itse olevani se vahvempi meistä. Miksi minä ja ajatukseni olemme niin ristiriitoja täynnä?!

Haluan olla onnellinen. Minä yritän parhaani. Tunnen kuitenkin, etten näillä eväillä pysty siihen. Tarvitsen muitakin, en pärjää yksin. Kukaan ei siltikään ole valmis tukemaan minua.
Itsekkäästi sanottu. Tuo ei ole totta. Olet itsekäs. Syytät muita, vaikka vika on yksin sinun! 

Yksin ollessani sekoan. Taidan taas olla seonnut. Ehkä olen taas vainoharhainen ja takertuva. Huono. Huono tapa, huono tapa huonolla tytöllä.
Miksi haukun itseäni?! Haluaisin huutaa kaikille muille!

Seksikkyys hieman pelottaa minua, koska olen niin nuori vielä. Ahdistaa, kun joku mittailee vartaloa ja kehuu. Samalla tavallaan toivon sitä. Ristiriitoja, jälleen kerran... 

En taaskaan saanut mitään rakentavaa aikaiseksi. Huoh.
Haluan hautautua. Tai karata.

Minä en halua olla tässä

Mä en vain halua olla tässä ja tehdä näitä samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Sysään pahat ajatukset pois, mutta ne tulevat aina takaisin. Ahdistaa.
Välillä en voi sietää itseäni. Haluaisin yksinkertaisen, helpon elämän. Minä kuitenkin teen omasta olemassaolostani niin vaikeaa. Minä itse. Haluan syyttää muita, ärsyynnyn muihin. Ne muut, kun ne ei tunnu välittävän. Samalla inhoan itseäni, koska en ole välittämisen arvoinen.
Lopeta! Tiedät kyllä, että ne välittää. Ja vaikka eivät välittäisi, niin mitä sitten?

Tuntuu, kuin olisin kaksi ihmistä. Toinen on kaunis, itsevarma ja hauska. Hän tykkää kirjoittamisesta ja unelmoi matkoista pitkille hiekkarannoille. Hän uskoo elämään. Hän uskoo, että maailma on hänelle avoin ja että vastoinkäymiset voi voittaa.
Toinen on ahdistunut, masentunut, surullinen, itsetuhoinen. Siitä puhutaan se-muodossa, koska se on jotain alempiarvoista. Se piilotetaan pois, lakaistaan maton alle aina kun tulee vieraita. Se on hämähäkinseitti katonrajassa, jota hävetään. Saatainen, likainen ja huono.

Kuka minä olen? Mitä minä teen täällä?

Ristiriita

Haluni olla kaunis on naurettavaa. Vaadin ulkonäöltäni paljon. Haluan, että jokainen vastaantulija pitää minua erityisen kauniina. Silti yksikään "olet tosi kaunis"-kommentti ei merkkaa minulle mitään. Ei yhtään mitään. Todella ristiriitaista. Typerää. Nuoruuden pinnallisuutta? Miksi haluan itse olla niin kaunis, vaikkei se ole se piirre, mitä muissa arvostan? 

Viikonloppuna tuli syötyä paljon. Oikeasti paljon. Tänään sen sijaan olen syönyt yhden välipalapatukan (80kcal) ja kurkkua (20kcal) sekä juonut mehua (250kcal) ja kahvia (40kcal). Lenkille olisi vielä hyvä mennä. Luultavasti vedän nyt ainakin muutaman päivän ihan liian pienillä kaloreilla. Olen laihduttanut jo yli kuukauden terveellisesti ja paino on pudonnut parisen kiloa. Olisi tosi turhauttavaa, jos se menisikin hukkaan yhden viikonlopun takia.

Hieman erilaista samaa

Jopas olen ollut pitkään kirjoittamatta. 

Tuntuu hassulta. Aivan kuin olisin kokonaan uusi ihminen, tai ainakin eri osa itseäni kuin aiemmin. Minun on helpompi näyttää heikkouteni ja keskittyä omaan hyvinvointiini. Minä voin ihan hyvin. Menneisyyden pessimismini ja harhakuvitelmani naurattavat minua. Samassa paskassahan mä edelleen ryömin, nykyään vain eri asenteella.

 

Onkohan toiset ihmiset oikeasti herkempiä kuin toiset? Hymähdän huvittuneena aina, kun kuulen sanat: "hän on oikeasti herkkä, vaikka ei uskoisi". Eiköhän se nyt ole aika itsestään selvää!
Kaikkihan näyttää sitä ulospäin enemmän tai vähemmän, mutta onko jokainen ihminen sisältä vakion verran herkkä? Onko jotkut ihmiset oikeasti tunteellisempia kuin toiset? Onko joillakin ihmisillä muka enemmän tunteita kuin toisilla? Ja joillain vähemmän tunteita?

Olen vain lipunut aaltojen mukana tämän syksyn. Elämässä ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Menneisyys ja tulevaisuus tuntuvat epätodellisilta. Tätäkö tämä nyt on?

Käytetyt lautaset tiskipöydällä

Laihdutus oli vain minun. Minun täysin oma juttuni, maailma johon uppouduin. Jaoin salaisuuteni vain päiväkirjani kanssa, eikä kukaan nähnyt totuutta. Muut näkivät vain ulkokuoren, käytetyt lautaset tiskipöydällä. Kuinka he olisivat voineet tietää, että se kaikki oli vain hämäystä? Että todellisuudessa puuro oli ajautunut suoraan pönttöön, enkä oikeasti ollut syönyt moneen päivään?

Vaikka olin sairas, käytökseni oli sairasta, ja vaikka olin onneton, surullinen, ahdistunut, aina liian lihava, niin kaipaan sitä omaa jotakin, joka on vain minun. Minun, vain ja ainoastaan minun.

Kunnes löysin jonkin muun maailman. Jokin, jonka kaikki tietävät, mutta eivät koskaan tule ymmärtämään. Minun ikioma, ainutlaatuinen maailmani.
Odotus jatkuu.

Hetkittäin onnellinen

Tänään nassuun on mennyt tähän mennessä hieman kouluruokaa, kahvia sekä katkarapuja. Laihdutusmotivaatio, jota olen kaipaillut jo aikoja, on tullut voimakkaana takaisin. Kurniva maha ei kuitenkaan ole se mun juttu, eli suhteellisen terveellisesti olisi tarkoitus laihduttaa.

Hetkittäin olo on onnellinen, mutta välillä tulee yksinäisiä ja surullisiakin tunteita. Onneksi suurimman osan ajasta olen kuitenkin tyytyväinen ja iloinen.
En malta odottaa, että pääsen tänne hehkuttamaan karistamiani kiloja!