Lyöty, sen jälkeen nostettu

Jonkun koira haukkui, kun kävelin sen pihan ohi. Luulin, että se on joku mun elämäni käännekohta, herkistyin ja kuvittelin, että kaikki muuttuu yhtäkkiä suuresti.
No se oli ihan normaali hetki. Kävelin kotiin. Tulin koulusta.
Mielialat taas harhailee missä sattuu. Koulun jälkeen olen masentunut. Illalla olen ihan iloinen. Kai. Vaikka ei mulla olekaan mitään, mitä odottaa. Mä vaan olen, lillun tässä turhuudessa ja unelmoin jostain muusta. Joskus luon päässäni tarinoita, joissa isäni kuolee. Joissain versioissa saan syövän, joissain joudun ammutuksi ja selviydyn kuin ihmeen kaupalla. Pääasia on, että saan levätä. Saan olla surullinen, täysin maassa. Löyty, sen jälkeen nostettu ja sitten taas lyöty uudestaan, vielä kovempaa.
Katson tulevaisuuteeni. Muutaman viikon päässä näkyy samaa pimeyttä kuin nyt. Muutaman kuukauden päässä näkyy suhtkoht samaa, ehkä silloin syön aamulla leipää puuron sijaan. Muutaman vuoden päässä näkyy väsymystä, turhautuneisuutta, samaa kuin nytkin. Miksi mä jaksan?

Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin. Koneeni ei ole mitään uusinta mallia, ja nyt se on päättänyt ryhtyä kommentointilakkoon. Luen kaikki kommentit kuitenkin ja teistä on aina kiva kuulla.

Naks ja se on poissa

Lupaukseni vuodelle 2012: en enää ahmi, enkä enää koskaan joudu potea huonoa omatuntoa syömisestä.
Todellisuus: ahmin joka päivä, ja voiko siitä oikeasti olla olematta vihainen itselleen?

Liikun kuin hullu, jotta en paisu tästä enää isommaksi. Elämä vaan jotenkin on niin kiireistä ja henkisesti rankkaa, että aina kun löydän pienen rauhallisen hetken itselleni, päädyn karkkipussin ääreen ja etsin joka ikisen pienen suklaakonvehdin varjon keittiönkaapeista.

Miksi en saa omaa syömistäni hallintaan? Mikä siinä on? Itsekuri toimii täydellisesti, sitten naks, se on kokonaan poissa. Tämä ei myöskään johdu liian vähäisestä syömisestä normaalisti, koska minä kyllä syön. Aika paljonkin.

Miten kierre katkaistaan... Haluan vain syödä normaalisti.

Lautapeli

Mä en jaksa enää uskoa, että ihmiset on hyviä. Tämän lajin tunnusomainen luonteenpiirre on itsekkyys, eikä siitä päästä yli eikä ympäri. Joskus mietin, että mikä mut joskus saa rakastamaan tätä kaikkea. Onkohan 'jostain muusta välittäminen' oikeasti 'itsestään ja omasta mukavuudestaan huolehtimista'? Esimerkkinä väite: En voi satuttaa ystävääni, koska en halua häneen sattuvan. Totuus: En voi satuttaa ystävääni, koska en halua häneen sattuvan, koska en jaksa potea sosiaalisen verkoston luomaa huonoa omatuntoa, enkä jaksa katua ja lohdutella häntä myöhemmin.  Eikö kukaan uskalla lopettaa tätä esittämistä? Vai eikö kukaan huomaa? Vaikka kyllä sokeakin näkee, että täällä on asiat pahasti vinksallaan.
Niin helposti joku sulle tärkeä ihminen kyllästyy suhun ja kohtelee sua kuin lautapeliä videopelien joukossa. Okei, ehkä olenkin se lautapeli. Odotan vain, että joku jaksaa kääntää katseensa pois televisioruudusta, laskea ohjaimen alas ja vihdoinkin avata sen kummallisen, vanhanaikaisen pelin kääreen. Joo, ihan niin kuin sitä ikinä tapahtuisi.
Söin pari (okei, 6) palaa suklaata ja yhden konvehdin, vaikkei pitänyt. Muuten söin kevyesti ja kävin jumppaamassa oikein hien pintaan.

Vihaan taas tätä. Kun en tee mitään, mitä lupaan itselleni. Ihan sama, itseään on kuitenkin periaatesyistä arvostettava (jotta en soisi kenellekään sitä iloa, että murrun). Ihan sama ihan sama ihan sama. Haluan taas kovettaa itseni, jotta sopisin tähän maailmaan edes hitusen paremmin.

Viikosta toiseen

Keskiverto.

Toistan samoja juttuja tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen. Ihme, jos en pian jo kyllästytä kaikkia.

En jaksa soittaa, en jaksa käydä tervehtimässä tuttuja tai sukulaisia. Toistelen samoja kaavoja päivästä toiseen. Elän kumminkin. En ole surullinen. Vaikka joskus toivoinsinkin, että olisin. Haluan tuntea jotain. Luulen.

En enää usko säälittävää ääntä päässäni, joka yrittää vakuuttaa minun olevan laiha. En ole, niin en ole. Asialle pitää vain jaksaa tehdä jotain. En voi sortua suklaaseen päivittäin (ja kompensoida sitä hikiliikunnalla), jos oikeasti haluan laihtua. Hassu juttu, että liikun ja syön paljon - en edes tykkää kovin urheilullisesta kropasta. Haluaisin olla rimpula.

En enää laske kaloreita. En pääse siihen rutiiniin, jossa maha kurnii kaksi kolmasosaa päivästä ja yksikin suklaapala on liikaa. En kyllä välttämättä edes haluaisi. Siis, en todellakaan haluaisi.

Hei, en muuten ole oksentanut aikoihin. Pitkiin aikoihin. Pitäisi kai olla ylpeä, tai jotain.

Petyn itsekin

Kaikki pettyy muhun, petyn itsekin. Annan ahdistuksen häiritä elämääni liikaa, en saa velvollisuuksiani hoidettua. Kaiken lisäksi ahmin ahdistukseeni. Ei näin.
Yritän olla niin oikeudenmukainen ja hyvä kuin pystyn, mutten pysty parempaan. En vain ole tarpeeksi hyvä. "Ei kaikkia voi miellyttää", kuulen. Sekään ei lohduta.

Kaikki tuntuu kuitenkin taas vähän paremmalta kuin eilen. Ylöspäin tässä ollaan menossa. Ihan varmasti ollaan.

Liian rehellinen

Kai mä syvällä sisimmissäni tiedän, etten ole yksin. Kai mä tiedän, että aina on joku joka välittää. Silti epäilen. Silti ahdistun päivä päivältä enemmän, kun pelkään jätetyksi tulemista. Yritän keksiä jotain uutta ja mielenkiintoista puhuttavaa tai tehtävää, jotta kaverini eivät kyllästyisi muhun. Nyt, kun olen ollut vähän hiljainen ja maassa vähän aikaa, pelko on huipuissaan.

Samalla tavalla pelkään, että jos jauhan samaa tylsää, itsekeskeskeistä juttua ongelmistani tänne blogini puolelle jatkuvasti, lukijani huomaavat ettei minulla ehkä olekaan enää tarpeeksi tarjottavaa...

Ei kai auta kuin odottaa seuraavaa heräämistä.Niin ja joo, söin tänään ihan liikaa. Tosi liikaa. Ainakin jotain 1500 kaloria.

Elossa ollaan

En koskaan suunnitellut pitäväni bloggaustaukoa. Varsinkaan ilmoittamatta. Pahoittelen siitä. En minä unohtanut, en todellakaan. Halusin kirjoittaa tänne joka päivä. Jokin vain esti minua.

Luulin heränneeni. Luulin jättäneeni kaiken taakseni, kun aloin syödä, piristyä ja nauraa. En käynyt vaa'alla, halusin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Hankkiuduin kiireiseksi, skarppasin koulunkäynnin kanssa ja hankin salikortin. Tapasin kavereita.

Syömishäiriölle ei saanut jäädä aikaa. En saanut ajatella sitä, en uhrata sille edes pienintä ajatuksenhiventä. Salaa se kuitenkin ryömi takaisin elämääni. En halunnut myöntää sitä itselleni. Annoin sen siis jatkua.

Pian mielialanikin alkoi laskea. "Leikittelen ajatuksella, että kuolisin. Ne varmaan säälis mua sen takia, ettei kukaan mua jäis kaipaamaan." En usko, että kukaan ihan oikeasti tarvitsee mua. Yksi muiden joukossa, liian näkymätön. Työnnän ihmiset pois luotani, se on niiden omaksi parhaaksi.
Satutan ihmisiä ympärilläni. En haluaisi satuttaa heitä. En koskaan olisi uskonut, että voisin tällä tavalla tehdä hallaa heille. Kyllä siis oman ilkeyteni uskoin, mutten sen vaikutusta heihin. Miksi joku minusta välittäisi?
"Tykkään susta." En usko.
"Mulla on ikävä sua." Niin varmaan.
"Rakastan sua." Se on se vaikein. En usko omaa äitiäni.
Näen painajaisia, enkä voi puhua kenellekään. En enää osaa avautua. Jotenkin taas vihaan itseäni liikaa.

Paino 52kg...