Epätodellinen

Menin kävelylenkille. Jossain vaiheessa rupesi ahdistamaan, hikosin kuin taikaiskusta ja itkin. En saanut kunnolla henkeä. Joka puolelle kutitti. Jouduin kääntyä kotiin ja siksi lenkkini kesti vain vajaa tunnin. Kotiin päästyäni riisuin itseni alastomaksi ja makasin sängylläni selälläni ja join vettä. Katsoin paksua reittäni. Ihohuokoset alkoivat liikkua, ne tekivät pieniä ympyröitä nopealla tahdilla. Ravistin päätäni ja kävin levolle.

Tuntuu epätodelliselta. En oikeastaan tee mitään. Niin ne päivät vaan kuluu ja kukaan ei huomaa mua. Vaikka en kyllä huomiota edes kaipaa. Kaipaan vain sitä tunnetta, että joku muistaa ja välittää. En kuitenkaan valita, itse olen vastuussa itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.

Kovetan sydämeni

Jaksaa, jaksaa, kyllä se jaksaa. Ei se tarvitse vielä ruokaa, ei vielä. Paino tippui 54 kiloon. Teen jotain oikein, vihdoin! Aamulla keitän puuron, sitten heitän sen pönttöön. Päivällä syön enintään 100kcal edestä jotain ja illemmalla lämpimän ruuan. Hyvin jaksaa. Vielä ainakin.

Kännykkä oli päiviä pois päältä. Ei kukaan ollut soittanut. Ei sillä, etteikö ne olisi muistanut. Ne ei vain halunnut mun änkevän niiden mukaan. Tekstasin lopulta "kaverille". Vastaus: "En oo puuhaillu paljo mitää. Sori en ehi nähä kun kiirettä pitää." Vale. Tekstasin toisellekin. "Sorii en mä ehi täl viikol."

Mä toivoin, että luulin vain. Halusin uskoa, että olen vain kehitellyt kaiken päässäni, kyllä ne oikeasti musta pitää. Parempi kuitenkin kovettaa sydän jo tässä vaiheessa. Näin on käynyt aiemminkin. Mun kaveriporukka hylkäsi mut. Jätti vastaamatta soittoihin kun piti nähdä, feidaili, jätti ulkopuolelle kaikesta. Ei ne koskaan voineet päin naamaa mitään sanoa. Se satutti eniten. Olin se säälittävä roikkuja, joka ei millään tajunnut ettei sen seuraa kaivata. Se mä olin, ja sitä en enää koskaan tule olemaan. Mielummin olen yksin.

Pahoittelen vielä, etten voi vastata kommentteihin. Luen ne kuitenkin aina tietenkin ja arvostan jokaista. Ja huomasin että mulla on jo 40 lukijaa, kiitos teille kaikille!

Hullu se on

Olen taas vajonnut siihen tyhjyyteen.

En ole surullinen, vaikka olen taas yksin. En itke, en usko kivun olemassaoloon. Kiellän sen. Olen kuin sitä ei olisikaan.

En jaksa siivota huonettani, en jaksa lähteä lenkille. Olen vain yksin, sängyssäni nyhjöttäen ja välillä sohvalla laiskasti teeveetä tuijottaen. Vähäpätöisiä ohjelmia, vähäpätöisiä ajatuksia. Ajattelen, mietiskelen, mutta en kuitenkaan. Olen ainut ystäväni, olen eristäytynyt muusta maailmasta.

Me. Minä ja mieleni. Me keskustelemme. Me vain emme puhu Siitä. Sen sijaan pohdimme sarjakuvien epäloogisia juonikäänteitä ja laskemme vessapaperirullan arkkeja. Mutta ei ajatustakaan Sille. Sitä me emme ajattele. Me molemmat ymmärrämme, että niin on parempi. Koska en halua kuulla, en halua tietää.

"Ei sinulla ole paha olla, olet vain laiska." Minä ja mieleni päätimme, että niin on asian oltava.

Hidas

Elämä on jatkunu aikamoisen samoissa, huonoissa tunnelmissa. Kavereita ei enää taida olla, mutta ei se haittaa. On helpompi olla vain välittämättä.

Laihdutus. Ei mennyt nyt ihan nappiin. Sorruin chew&spittailemaan (ei enää koskaan!), oksentamaan ja lopulta vain ahmimaan ja kestämään turvotuksen. 3 päivää ahtasin itseeni niin paljon ruokaa kuin vain pystyin. Se ei uskoakseni kuitenkaan johtunut dieetistäni tai edes mielihaluista. Se johtui siitä, että rutiiniin tuli muutos ja minua jännitti. Ahmin kun jännittää. Painan varmaan 55 kiloa nyt, ja se on 5 kiloa liikaa. Voi tätä itseinhon määrää...

Jatkan siis vähintään 1h lenkki päivässä + ruokaa 500-600 kalorin edestä -dieetillä ja odottelen tuloksia.

Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin. Bloggeri ei taida oikein tykätä musta, kun se ei suostu julkaisemaan vastauksiani.

Oksettavan säälittävä

Reilut 800 kaloria ja 1h 15min lenkki.

Ei tästä bloggailusta varmaan tule vähään aikaan mitään, kun olen henkisesti niin hiton väsynyt enkä saa ajatuksiani kokoon. Rehellisesti sanottuna olen vain niin oksettavan säälittävä ihminen.

AAARGH

Vajaa 900 kaloria ja 1,5h kävelylenkki. En tiedä, mitä ajatella. Pelkään sairastuvani anoreksiaan. Vaikka tuskin sitä tulee tapahtumaan, sorrun kuitenkin taas joku päivä ahmimaan ja lihon kaiken takaisin. Syöminen ei ahdista. Syöminen ei ihan rehellisesti sanoen ahdista! Tosin se varmasti johtuu siitä, etten joudu koskaan poikkeamaan suunnitelmastani ja minulle ei olla nyt vähään aikaan edes tuputettu ruokaa. Saan syödä, mitä haluan.

Toisaalta haluan laihtua, toisaalta haluan parantua. Haluan yhtäkkiä joku aamu herätä ja olla tyytyväinen itseeni, unohtaa epävarmuuteni. Unohtaa laihdutuksen, masennuksen ja ahdistuksen, syödä normaalisti ja olla onnellinen. Mutta ei se toimi niin.

Bloggeri vammaa tosi paljon, oon yrittänyt lähettää tätä postausta jo useita tunteja muttei millään onnistu! Että jos nyt tulee taas hetkellinen blogihiljaisuus niin bloggerin syytä kaikki...

Se satuttaa

Yleensä blogihiljaisuus tarkoittaa ahmimista ja siitä aiheutuvaa häpeää. Minä en ole ahminut, oikeastaan olen syönyt tosi vähän. En ole halunnut kirjoittaa, koska en halua ajatella. En haluaisi käsitellä tunteitani. Mutta ehkä siitä voisi tulla vähän parempi olo. Yritetään.

Lauantaina menin taas dokaamaan, tällä kertaa en ollut ihan järkyttävän kännissä, mutta kumminkin. Useat kaverit suuttuivat mulle, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Mielestäni en tehnyt mitään väärää. Olen tavallaan sen vuoksi vihainen kavereilleni, en jaksaisi heitä ollenkaan. Samalla luulen, että olen oikeasti vain vihainen itselleni. Yritän muuttua, yritän niin kovasti muuttua, mutta silti vain satutan ihmisiä ympärilläni. Aina tuotan pettymyksen, koska olen itsekäs ahne tunteeton lutka, joka ei ajattele muita kuin itseään.

Perjantaina söin kunnon ruuan ja kolme kuppia kahvia ja kävin 1h 15min kävelylenkillä. Lauantaina söin 3 omenaa, yhden karkin ja viinaa. Sunnuntaina 3 omenaa, 2 kuppia kanakeittoa ja kunnon ruuan. Niin järkyttävä darra oli että luulin kuolevani.

Haluaisin käpertyä itseeni ja päästä eroon muusta maailmasta. Se vain satuttaa.